— Mutta mitäs vastusta meistä nyt sitten on, jos olemmekin eteenpäin? mankui Hallpumska.
— En minä voi siihen suostua, sanoi Juha.
— Voisinhan minä vähän lisätä veroa, ehdotti Hallpumska taas.
Juha lensi polttavan punaiseksi, ikään kuin häntä olisi hävettänyt. Keskustelu tuskastutti häntä sanomattomasti. Täytyihän hänen saada rytö siitä pois, kun se oli ollut hänen elämänsä määränä kaiken aikaa.
— Hakekaa vain itsellenne toinen paikka. En minä voi… nyt siihen suostua, mitä te pyydätte.
— Miksei isäntä anna meidän asua? kysyi Hallpumska kysymistään ja kaapi, hampaat paljaina, niskaansa. — Kun sai se Hilma-pahanenkin sellaisen juopon miehen. Voi, voi, kuinka sitä on raskasta katsella…
Silloin leimahti Juha ikään kuin tuleen ja virkkoi:
— Niin, niin minustakin! Minä en enää jaksa sitä katsella.
Hän katui samassa, että oli päästänyt luontonsa valloilleen, mutta silloin se oli myöhäistä. Ei hänen sentään olisi pitänyt vanhalle ihmiselle… Mutta mitä hän oli ruvennut häntä kiusaamaan ..?
Annastiina sai aikaan, ettei Hallpumin väen lopulta kuitenkaan tarvinnut muuttaa kontrahdin mukaan, vaan vasta vapunpäivältä.