Juha kävi vielä kerran läpi vihkimäluvut, vaikka hän osasi ne ulkoa. Sitten läksi hän kamaristaan, mutta jo kynnyksellä hän oli kompastumaisillaan, sillä uudet saappaat, sortuukki ja koko juhla-asu tekivät hänet kankeaksi. Ei ollut hauskaa tulla ihmisten näkyviin risaisissa vaatteissa, mutta ei taas ollut hauskaa olla näin hienonakaan. Se oli aika tuskallista. Hävetti…
Voi nyt kuitenkin sitä kiirettä! Juostiin, puhuttiin, ovet paukkuivat, koirat haukkuivat ja rattaat rytisivät. Kun pakarin ovi hetkiseksi aukeni, näkyi sieltä mustia ja kirjavia värejä ja kuului tärkättyjen alushameitten kahinaa. Helena liehui vaaleansinisissä vaatteissa, kaulan ja hihansuitten ympärillä valkeita pitsejä, kauniina kuin morsian. Hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että Jaakko Sand oli tullut. Hänen poskillaan oli sellainen puna ja silmissä sellainen kiilto.
Kaikki muutkin Keihäsjärven herrasväet olivat jo saapuneet. Saarlan majuri oli tullut vaunuilla ja hänen mukanaan joukko nuoria, joita huvitti olla katsomassa suuria talonpoikaishäitä. Neiti Greta Ståhle ja hänen tukholmalainen ystävättärensä Lilly von Schönberg olivat kumpikin valkeissa, toisella siniset, toisella punaiset silkkinauhat vyöllä ja hiuksissa. Kauniit he olivat katsella kuin Herran enkelit. Komeita olivat nuoret herratkin, Gustaf kadettiunivormussaan, Magnus vaaleissa kesävaatteissa. Majurskaa ei osattu kaivatakaan, sillä tiedettiin, ettei hän mihinkään lähde. Saarlan majurska oli ylpeä rouva.
Nimismies Liljeblad saapui rouvineen ja tyttärineen. Hän oli suurikasvuinen ja suurisuinen herra, pastorin paras ystävä ja ainainen iltatoveri. Rouva Liljeblad oli kalpea, tunteikas nainen vanhanaikaisissa silkkivaatteissa, hän puhui vienolla, valittavalla äänellä ja näytti aina surulliselta. Jokaisesta naimattomasta miehestä katseli hän vävypoikaa itselleen. Oliko se sitten ihme, kun tyttäriä oli sellainen liuta!
Henkikirjuri Nylander oli jo vanhaksi pojaksi tulemaisillaan, punanenäinen, pitkä hongankolistaja, joka oli tottunut naurattamaan suuria seuroja ja hallitsemaan kaikkia läsnäolijoita sukkeluuksillaan.
Vihdoin luettiin Keihäsjärven herrasväkiin vielä kauppias Hallbom, vaikka hän tuskin oli edes puoliherrasväkeäkään. Hän oli pieni, lihavanläntä mies, kasvot pyöreät kuin nauris, iho kellahtava ja täynnä teerenpilkkuja. Syvällä poskien sisässä pyöri kaksi pientä ruskeaa silmää terävinä kuin naskalin nenät. Parta Hallbomilla oli kova ja harva kuin pukilla, hiukset punertavat ja pystyt, käsissä pitkiä karvoja ja teerenpilkkuja. Hän oli liukas ja sukkela kuin sisilisko ja kieli hänellä kävi kuin rasvattuna. Hänen vaimonsa oli pitkä, luiseva, litteärintainen nainen, jonka silmät valuivat ja joka aina oli happamen näköinen. Hänen kätensä olivat yhtä mittaa työssä: milloin hän raapi päätänsä, milloin hän kaiveli nenäänsä tai korviaan tai syhytteli niskaansa tai kainalonaluksiaan. Kauppias Hallbomin vaimo, Saara, oli suorastaan noita-akan näköinen.
Kaikki häätalossa oli valmiina. Morsiamen kotiväkeä ainoastaan odotettiin. Muilta meni aika jotenkin, vaikka hekin ihmettelivät joutsialaisten viipymistä, mutta morsiamelle kävi odotus melkein sietämättömäksi. Ties mitä se Akseli taas oli tehnyt!
Koko hääkansa oli pihamaalla, kun Joutsian komean, mustan orhin vihdoin nähtiin tulevan! Se se oli menoa! Kipunoita vain iskivät kivet. Kuoleman kauhussa istuivat vanhukset edessä rattailla ja Akseli seisoi takana, ohjakset piukkoina ja huusi. Ei häneen pystynyt kielto. Sitä pahemmin hän antoi mennä, jota enemmän häntä kiellettiin. Ja kun vanhukset vihdoin siunaillen olivat päässeet alas rattailta, pani hän vielä kuin uhallakin hevosen tanssimaan keskellä pihaa.
Pahalta se tuntui, kun tuo komea, mustatukkainen poika siinä uhmaili häätalon kartanolla. Tiedettiinhän, ettei hän pitänyt sisarensa naimakaupoista, mutta ei toki olisi pitänyt noin kaikkien nähden… Ja ihan se oli vaarallista leikkiä, ihan se pelotti…
Ainoa, joka mielihyvin katseli Joutsian poikaa, oli pastori. Hän seisoi rappusilla, liperit kaulassa ja virsikirja kädessä, valmiina menemään juhlalliseen toimitukseen, mutta väkisinkin hänen täytyi ihan ääneen naurahtaa, kun naiset parkuen pakenivat hevosta. Voi kuitenkin sitä kirkua! Siellä oli joukossa myöskin Helena ja Saarlan nuoret tyttölapset. Oli siinä silmänruokaa. Kuinka Greta olikin äitinsä näköinen! Samat ihmeelliset silmät, samat ilmeet kasvoissa… Viekoitteleva oli tänä päivänä Helenakin — mikä hänen nyt oikein olikaan? Hän oli tervehtinyt keikaillen ja vieraan kohteliaana kuin jotakin matkustavaa kreiviä. Vaarallista, vaarallista, neitiseni! Paras olla varuillaan, kun on samoissa kutsuissa Editha Ståhlen tytär! Oo sen tytön korvia! Eivätkö ne olekin kuin ruusunkarvaiset näkinkengänkuoret… Millainen lapsi se on vielä! Puhuu ja palpattaa ja kuiskaa ystävättärensä korvaan, nauraa ja heittelee ruumistaan kuin kissanpoika… Jumalan tähden, ole hiljaa, tyttö!