Puotien, tallien ja ulkohuoneiden oviaukot törröttivät mustina joka taholta. Mikä katku niistä henkiä läähättikin, ikään kuin taistellen kevättä vastaan!
Isäntä kiertelee mietteissään pihaa, tulee keittiön rappusille, astuu sisään. Lattia on paksussa liassa, muuri savuttunut, katosta ja nurkista riippuu hämähäkinverkkosäikeitä, seinäpaperit retkottavat. Omituisesti niissä rapisee… Mitä kummaa..? Torakat, kodittomana nekin, siellä liikkuvat mustanpuhuvina kuin kiiltävät pavut, sakarojaan heilutellen. Tavattomasti niitä onkin!… Krouvikamarin oven alla ovat lattiapalkit kuluneet kuopille ja niihin paikkoihin, missä kauppiaalla ennen oli tapana juosta mittailemassa tavaroita, on uurtautunut ikään kuin tie permantoon… Vaistomaisesti kääntyvät isännän silmät siihen nurkkaan, missä rahapiironki muinoin seisoi… Siinä se kai on seisonut näihin asti, koska seinäpaperi siinä on tummempaa… Tyhjänä on kamari nyt, mutta lamppuöljyn ja sillin haju on jäljellä.
Portti lisahtaa. Pitkä rivi miehiä astuu suoraa päätä Tulettäneä kohti, kirveet ja rautakanget olalla, käsivarsilla nuorakimput.
Eprami, senkin tervaskanto, on taaskin eellimmäisenä.
— No miehet, sanoo isäntä, — mitä luulette: saadaankos rytö hajoitetuksi siksi kun pojat tulevat kotiin?
— Jaa helluntaiksiko? kysyy joku nuoremmista.
Eprami sylkeä roiskauttaa eteensä ja sanoo:
— Ei maar tässä enää vapunpäivänä ole kiveä kiven päällä.
Äkkiä vaikenevat kaikki ja jäävät suu auki kuuntelemaan. Käki kukkuu! Niin heleästi ei se kukukaan paitsi näin keväällä… Sadepisaratkin jo harventavat tuloaan, pilvet hajaantuvat hajaantumistaan ja hattaroiden alta ratkeaa näkyviin sininen taivas. Nyt on ilo ilmassa, metsässä, maassa!
Jo alkaa Tulettänen raitilla jyskyä ja rytistä. Isäntä kuuntelee ja astelee hiljalleen polkua riihelle päin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ole sitä kulkenut. Silloin oli kauppias kaatanut harjun miltei paljaaksi ja nyt siinä on kaunis metsä. Kuinka ajat ovatkin kuluneet! Vapauden päivä on käsissä!