— Ohoh, sanoi Annastiina, — olivatpa ne häpeämätöntä väkeä.
Sillä kertaa sai pastori nauraa yksin, sillä morsiamen suu pysyi ankarasti supussa.
— Morsiusparin onneksi! huusi Nylander, nosti korkealle ilmaan hopeisen pikarin, joi syvältä ja laski raskaan astian kolahtaen pöytään.
Monella tahoin puhuttiin kuiskaten ja seurattiin uteliaasti Helenaa, joka liehui vaaleissa vaatteissaan. Tiesihän koko pitäjä hänen ja pastorin välit.
— Kas, kuinka se sitä melistelee, kas nyt, minkämoisiin vaatteisiin se on pukeutunut, sanottiin.
— Mikä lieneekin, että se niin eroaa muista sisaristaan ja koko suvustaan.
— Helena jäi niin aikaisin orvoksi äidistään, koetti joku välittää.
— Pitäisi sitä toki itsellä olla sen verran järkeä, intti toinen. —
Nuoremmaksihan muut sisaret jäivät, mutta ne ovat vallan toista maata.
Helena tekeytyi ylen määrin iloiseksi. Hän tahtoi ennen kaikkea näyttää sen pastorille. Olihan hänellä tiedossa kosija, rikas leskimies, suuren talon isäntä. Kelpasipa sillä härnätä. Hän likeni pöytää, jossa telttatytöt ja telttapojat istuivat. Heillä tuntui olevan aika hauskaa. Oli se sittenkin hyvä, että he olivat noin samassa pöydässä. Helena sen sillä lailla oli järjestänyt, muuten he kyllä olisivat saaneet istua kuka missäkin.
Ei se ollut totta, että Joutsian Akseli juovuspäissään olisi tanssittanut hevostaan: hän oli ollut aivan selvänä ja täysissä tajuissaan. Mutta hän oli tahtonut tehdä kiusaa. Vai eikö hänen kannattanut olla harmissaan, kun häneltä talon veivät! Hän oli suutuksissaan isälleen ja äidilleen, jotka sen sallivat, Annastiinalle, joka miehen otti, ja Juhalle, joka suostui tulemaan toisen taloon. Istuessaan nuorten tyttöjen ja poikien joukossa hän sentään hetkeksi unohti harminsa ja laski leikkiä ikään kuin ei harmeja olisi ollutkaan.