Isäntä sai tietää, että Akseli oli tuonut niitylle kannunpullonsa ja että oli juotu. Pian löysi hän kaikki miehet täydessä unessa pajupensaan varjossa aidan luona.
Ensin aikoi hän saappaansa kärjellä potkaista heidät valveille. Hänen suonensa pullistuivat ohimojen kohdalta ja käsivarsiin tuli outo voima. Mutta mitäpä ne siitä olisivat parantuneet, juopuneet! Juha jäi neuvottomana seisomaan. Piiat vilkuilivat häneen yhä ja hän kyllä kuuli, että he häntä nauroivat… Niin, niin, mitäpä tästä elämästä tuleekaan tällaisten palvelijain kanssa niin kauan kuin Akseli on tässä! Mahdoton hänen on heitä hallita! Mitenkä hän saisi heidät tottelemaan, kun Akseli on talon oma poika ja palvelijat näkyvät katsovan, että hänelle on tapahtunut vääryys?
Täällä täytyy nähtävästi elää ainaisessa sodassa. Mutta ei hänestä ole sotapäälliköksi. Kyllä se niin on!
Hän kääntyi ympäri ja näki kimmeltävän järven takana Rason punaiset rakennukset. Siellä se on hänen rauhainen porstuanperäkamarinsa. Sinne he kyllä mahtuisivat Annastiinan kanssa.
Hän päätti, että hän menee illalla tapaamaan veljeään ja selittää hänelle koko asian. Veli kyllä sovittaa niin, että he saavat asua Rasossa. Ja Juha unohtui siihen ajatukseen ja hänen tuli hyvä olla, kun hänelle selveni, ettei hän pidä tätä isännyyttä kuin tämän päivän. Ei isännyyden kunnia yhtään houkuttele häntä.
— Mennään aamiaiselle, sanoi hän tyynesti piioille ja Manulle ja läksi edellä taloon.
Annastiina katseli häneen kaiken aikaa levottomana. He söivät kaikki pitkän pöydän ääressä keittiössä. Miehistä tuli tietysti kaipuu ja sitten vasta nousi meteli, kun kuultiin, miten heidän oli käynyt. Nuori isäntä antoi Manun ja piikojen puhua ja vanhan isännän ja Annastiinan pauhata eikä puhunut mitään. Hänen äänettömyytensä teki Annastiinan vieläkin levottomammaksi. Vanha Joutsia puolestaan ei hänkään pitänyt Juhan äänettömyydestä. Se oli hänestä sellainen saamattomuuden todistus, että hän rupesi ajattelemaan, ettei se mies vain ikinä kykene taloa asumaan.
Siunattuaan ruoan läksi Juha ruokasijaa pitämättä niitylle. Hän ikävöi työtä eikä saanut olluksi ihmisten kanssa. Sitä paitsi oli hän utelias näkemään, mitä miehet sanoisivat, kun heräsivät — eikö niitä yhtään hävettäisi.
Hän heitti takin yltään ja rupesi heiluttamaan viikatetta. Heinä oli sillä kohdalla kaunista ja korkeaa. Kaatuivat mehevät, punertavat ja vihreät helpeet, kaatuivat keltakukat, ruskeat apilat, lemuavat herneenkukat ja sinipunaiset ohdakkeet. Hei vain sitä menoa! Pyyhkäise, pyyhkäise, että vinkuu ja soi! Juha tunsi ihmeellistä tyydytystä nähdessään heinän alamaisesti kaatuvan jalkainsa juureen. Väsymys oli hänestä kadonnut kuin pyyhkäisemällä. Hän oli niin väkevä, että häntä itseäänkin ihmetytti. Hiki pisaroi pitkin ruumista, mutta vähät siitä! Hei vain sitä menoa! Kun tytöt ja Manu tulivat ruokasijaltaan, oli heitä odottamassa niin pitkä luoko, että he hämmästyivät. Heidän hämmästyksensä ilahutti Juhaa.
— Hei tytöt, tulkaa perässä! huusi hän itsekin ihmetellen, mistä sai rohkeutta huutaa heille sillä lailla.