On tapahtunut sellaistakin, että pastori on juonut kirkkoviinin kalkista, niin ettei ole riittänyt ehtoollisvieraille.
Se on totta: langennut on Keihäsjärven pappi, niin syvälle langennut kuin ikinä kukaan seurakuntalaisista, mutta onko kukaan koskaan voinut katuakaan syvemmin kuin hän? Tomussa hän on maannut maassa. Koko seurakunnan nähden on hän saarnastuolissa itkenyt syntejään. Hän on totisesti tuntenut Jumalan ankaran käden rusikoivan itseään suurten syntiensä takia.
— Että minä kuitenkin painuin katselemaan liljan pohjalle, sinne missä heteet nousivat suurina, kainouttaan väristen ja raskaina lemua ja kukkaispölyä! huokailee hän itsekseen. — Herra armahda, armahda minua!
— Mutta jollen minä olisi painunut katselemaan liljaa, niin ei minun elämässäni olisi mitään, ei olisi sitä yhtä ainoaa hetkeä, ei olisi sitä yhtä ainoaa nimeä, ei olisi minulla Edithaa eikä mitään. Tyhjyyttä vain…
— Jos minä olisin saanut sinut omakseni, sinä lumivalkoinen Editha!… Minusta olisi tullut mies, minä olisin tehnyt työtä, minä olisin taistellut… Mutta sinä olit toisen oma jo silloin, kun meidän hetkemme leimahti.
— Haaska minä olen! pääsee pastorilta toisinaan aamulla, kun hän pää raskaana herää ja valjusta hämärästä päättelee, että mahtaa olla nousemisen aika. Kurkussa polttaa ja rinnassa närästelee. Hän nostaa päänsä tyynystä, saa jalat yli sängynlaidan, huppuroi kaapille ja tekee kädellään tottuneen liikkeen hyllyyn päin: tapaa sieltä pullon ja tahmean lasin… Ahhahhah! kuinka tekee hyvää!
Amanda liikkuu ruokasalissa. Saisi tulla tekemään tulta pesään. Huoneessa on niin kylmä että jäätyy… Sellaiseenkin kuin tuo Amanda on hän tyytynyt! Hän on hänen ainainen hätävaransa, hän ymmärtää pitää suunsa kiinni ja kääntää asiat parhain päin seurakunnan silmissä. Välttämätön on hänelle Amanda… Hyi sentään!
Alussa hän oli taistellut, hän oli itkenyt ja kamppaillut luontonsa kanssa. Hänen voimansa olivat juosseet kuiviin ja hän oli kärsinyt tuskaa, joka oli miltei sietämätön.
Editha kyllä oli tunnustanut hänelle rakkautensa. Hän oli antanut hänelle sielunsa. Sen olisi hänen mielestään pitänyt riittää rakastetulle miehelle. Sillä Edithalle merkitsi ruumis niin vähän. Tosin hän halusi nähdä Jakob Sandin, tosin hän halusi kuulla rakasta ääntä, tosin hänen teki mieli tietää, että Jakob Sand oli hänen lähellään. Mutta muuta ei Editha tarvinnut. Hänen oikeuskäsitteensä vangitsi vaistomaisesti kaiken muun ikävän.
— Jos sinä tietäisit, puheli hän, — kuinka ilma muuttuu toisenlaiseksi, kun sinä tulet taloon. Minä luulen, että tuntisin sinun tulosi hengityksessäni, vaikka olisin sokea ja vaikkei kukaan siitä minulle ilmoittaisi.