RVA AHLFELT
Olkaa hiljaa, lapset. Olkaa hiljaa. Kuolema sovittaa…
WILLARDT
Rolf itkee taas. Mikä hänelle on tullut? Ettei se huolimaton tyttö vain olisi häntä pudottanut!
(Lähtee kiireesti, unohtaen kaiken muun.)
(Vaitiolo. Editha seisahtuu äitinsä eteen.)
EDITHA
Mamma, rakas mamma…
RVA AHLFELT
Totta… totta… Se on tämä jota minä olen tuntenut ilmassa… Alfred, Alfred… jota minä rakastin niinkuin aurinkoa ja valoa ja terveyttä — kuinka sinä saatoit…? (Purskahtaa itkuun.) Neljä kukoistavaa lasta meiltä kuoli, kaikki poikamme. Minä vaivasin päätäni kysymyksellä: miksi piti heidän kuolla juuri kun olivat päässeet elämän alkuun? Nyt minä tiedän: kirous on painanut meitä jo vuosikausia, aina, aina. Kirous…