Helmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja voihki tukahdutetusti.
— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä on?
— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeneen.
Tuntiessaan ruumiillista kipua hänen tuli silmänräpäykseksi helpompi olla.
— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme viisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo — leben, leben, leben und leben lassen!
Pirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu juuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.
— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen silmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö sinä…
Hänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla, että hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi että hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt sitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi udellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.
— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna auki, täällä tukehtuu.
Pirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko tupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän istuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi ikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas pöydältä.