Kumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin hetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.
— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun uskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan. Ja kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin kiitollinen.
Yksitoikkoiset, karut "linjat" avautuivat huvimatkailijoiden eteen. Pitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki outo kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin Sörnäisten läpi ja sana "Sörnäinen" herätti hänessä nyt illalla mielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään aavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti hänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia arvosteluja.
— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta helsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi ilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli miltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä kaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt mielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut minua… kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin uumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt edessäni? Voitko arvata kenen?
Helmi sanoi epäröiden:
— Pirstan.
— Ei! huudahti kirjailija intohimoisesti.
— Eedlan?
– Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle. Sinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö ole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen sinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin kutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista ei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun silmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia… Helmi… niin, ja sinun sieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi herraksi ja omistajaksi… Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden tuskasta — sano.
Ajuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut kaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä, miten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi lukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot "linjat" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä olikaan tapahtunut Sörnäisissä?