Nousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja emännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi. Kaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa sairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen toisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin vastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle reki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat. Isä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken varalta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli reippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli nähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä lastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa, jossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.
Vanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään masennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon tänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut saapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka kuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista ja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen kuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi keskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties kuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän kokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat saapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe oli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin kaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat odotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät, odotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi ajettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten kävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti ei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se tunsi tulijat.
Herra Jeesus, ettei Helmi olisi matkalla kuollut!
Rattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää ja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi toki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi reen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon hitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana lahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä ja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka uskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli ja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta ja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset huulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä, ettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi täällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa päällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin tarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta ohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä tähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä tautia tämä oikeastaan oli.
— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki keskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten me syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.
Naiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat olleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä taisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko ollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut tuonut mitään nimipäivälahjaa!
— Mutta kun panivat minut sairaalaan!
— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin jalasta.
Kun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla, jäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului hukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti kumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin syytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla helpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua. Tietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta hakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja katsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui oudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi ehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää, hän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne. Ja nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä, jollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen sairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin ilmassa.
Nuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut hänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti kälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä. Eemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen äitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti. Tuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella lauseellaan teki lopun kohtauksesta.