Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat…
Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan, pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt koreaksi kaareksi kuin laine.
— Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta. Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.
— Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, — vaari on saanut häkää päähänsä.
Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa kiivaasti.
— No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.
Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa varassa astelee hän tupaan.
Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään, vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.
— Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna vielä on kuorittukaan.
— Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, — kun minulta putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä…