Heleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita, vetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta, kertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois samasta ovesta, josta tuli.
Mutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja huutaa "bravo, bravo!" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi. Kankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat käsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa salissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa saadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen huutaa: "hss!"
Armo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt jotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän ääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten taputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä aukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin. Korvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja niska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa vastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta… Sitten hän häviää eikä enää tule.
Toisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän joukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä. He taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja piiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään.
Nuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja laulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän laulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii ihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä, kenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo, antaakseen heidän silittää itseään.
Armo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa! Tuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset saappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut ahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän laulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken.
Hän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa. Hänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu päässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä on pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä ja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo antaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon kaulaan.
Nyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat, mutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen pöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen, nostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa poistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet keittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja juoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle.
— Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan.
— Heille olisi ehkä pitänyt selittää.
— Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat! selittivät vieraat yhteen ääneen.