Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit, Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista, olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi, vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä. Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.
Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.
Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa. Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen kiinnittivät toiveensa.
Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!
— Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä, että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja virnistelemässä.
Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin seurustella.
— No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on palvelustyttö, toinen herra.
He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi toisilleen.
Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.
Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina, käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen pantuna ja leivosten leivottuina.