— Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. — Kyösti sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista ihmiseksemplaarista… Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!
He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia… Äh, kuinka häntä harmittaa heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua…
— Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!
Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen laitaan.
Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia kukkia, ruusunpensaita — mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet… Mutta nähdessään vieraat livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.
Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy kiireesti takaisin.
— Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna… kuuluu kuiskauksena tuvassa.
— Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina ikkunaan katselemaan.
— Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.
— Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?