— Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle nöyrästi. — Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä…
— Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.
Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä, kun syövät kaikki laihot.
— Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. — Sinulla ei ole mitään oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.
Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää, koskei patruuna tahdo.
Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli. Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä asioitaan.
— Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna vihdoin.
— Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo, jota olen ruvennut viljelemään.
— Paljonko veroa sinä maksat?
— Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on maksamista…