— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton. Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.
— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!
Äiti kävi oudon levottomaksi.
— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.
Äiti nousi lähteäkseen.
— Mutta äiti… onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?
Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan surumielisesti.
— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina. Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut… Niin, ja minun vanha sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.
Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja kuiskasi:
— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja… Ei, ei, kyllä minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka ankara hän on.