Pavel ymmärsi. Kasvolihaksensa värisivät pidätetystä naurusta. Hän hiihti sormensa hiustensa lomitse, ja virkkoi herttaisella äänellä, jommoista äiti ei ollut ikinä häneltä kuullut: "Oma, rakas äitini! Sepä hyvä! On hyvä että olet löytänyt jotain tekemistä, siten ei se tunnu sinusta niin vaikealta. Et suinkaan sinä ikävysty yksin, ethän, äiti?"
"Kun lentolehdet ilmestyivät, tarkastivat he minutkin", virkkoi hän jonkunmoisella ylpeydellä.
"Taas sama aine!" virkkoi vartia loukatulla äänellä. "Sanoin teille se on kiellettyä, se ei ole luvallista. He ovat riistäneet häneltä vapauden, ettei hän saisi tietää mitään niistä asioista; ja tässä tuotte te hänelle uutisia. Pitäisipä teidän tietää, että se on kiellettyä."
"No niin, jätä se, äiti", virkkoi Pavel. "Matvei Ivanovitch on hyvä mies. Et saa tehdä mitään, joka häntä loukkaisi. Me tulemme toimeen yhdessä oikein mainiosti. Hän on tänään tässä virassa aivan sattumalta. Tavallisesti on ylipäällikön apulainen läsnä tällaisissa tilaisuuksissa. Sen vuoksi Matvei Ivanovitch pelkää että sattuisit sanomaan jotain sellaista, jota sinun ei pitäisi."
"Aika on ohitse!" ilmoitti vartia, katsahtaen kelloonsa. "Sanokaa jäähyväisenne!"
"Kiitos kaikesta, äiti", virkkoi Pavel. "Kiitos, sinulle, rakkahin äitini! Älä vaan sure, sillä minut päästetään pian vapaaksi."
Hän syleili häntä, puristi lämpimästi rintaansa vasten ja suuteli häntä. Liikutettuna hänen hellyydestään ja ylen onnellisena purskahti äiti itkuun.
"Nyt erotkaa!" virkkoi vartia, ja kulkiessaan pois äidin kanssa, virkkoi hän hänelle: "Älkää itkekö! He kyllä laskevat hänet pois; he laskevat pois jokaisen. Täällä on liian ahdasta."
Kotona kertoi äiti vähävenäläiselle keskustelunsa Pavelin kanssa, ja hänen kasvoilleen levisi ihan leveä hymy.
"Sanoin kuin sanoinkin! Niin, niin tein! Ja aika viisaasti. Hän ymmärsi!" ja huoaten alakuloisesti, toisti hän: "oh, niin, hän ymmärsi; muutoin ei hän olisi ollut niin hellä ja herttainen. Hän ei ole ikinä ollut ennen sellainen."