"Ei mitään. Äiti pyysi vaan että pesisin naamani paremmin, että tytöt minusta tykkäisivät", vastasi vähävenäläinen, mennen ulos porstuaan peseytymään.
"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!" lauloi Pavel hiljaisesti.
Päivän kasvaessa haihtuivat pilvet tuulen hajottamina. Äiti asetteli astioita pöytään teetä varten, pudistellen päätänsä ja ihmetellen että he molemmat saattoivat nauraa ja laskea leikkiä koko aamun, vaikkei kukaan tiennyt mikä heidän kohtalonsa oli jo illalla. Ja kaikista kumminta oli hänestä kuinka hän itse saattoi olla tyyni, melkeinpä onnellinen.
He istuivat kauan teepöydän ääressä kuluttaaksensa odotusaikaa. Pavel, tapansa mukaan, sekotti hitaasti ja miettivästi sokeria lasiin lusikallansa, ja suolasi huolellisesti leivänkannikan, joka oli hänen mielipalansa. Vähävenäläinen muutti jalkojansa pöydän alla — hän ei voinut koskaan asettua mukavasti ja katseli auringonsäteitä, jotka leikkivät seinillä ja katossa.
"Kun minä olin kymmenen vanha tenava", muisteli hän, "halusin ottaa auringon kiinni peilistä. Minä tartuin peiliin molemmin käsin, paiskasin seinään, ja pau! Leikkasin käteni ja sain selkäsaunan palkakseni. Saatuani rökkiini läksin pihalle, jossa näin auringon rapakossa. Minä aloin kiivaasti polkea mutaa jaloillani. Vihdoin olin aivan yltyleensä ryvettyneenä, ja sain toisen selkäsaunan. Mitä piti minun tehdä? Minä huusin auringolle: 'Se ei kivistä minua, sinä punanen paholainen; se ei kivistä minua!' ja pistin kieleni ulos hänelle. Siitä tunsin lohdutusta."
"Miksi näytti aurinko sinusta punaiselta?" kysyi Pavel nauraen.
"Meitä vastapäätä asui seppä, jolla oli hyvin punaiset posket ja äärettömän tuuhea punanen parta. Mielestäni aurinko muistutti häntä."
Äiti kadotti kärsivällisyytensä ja virkkoi:
"Parempi olisi jos keskustelisitte miten järjestätte kulkueenne."
"Kaikki on jo järjestetty", virkkoi Pavel.