"Se on totta!" huudahtivat useat myöntävästi yhteen ääneen.
"Poika tekee parastaan", virkkoi vähävenäläinen. "Minä autan häntä." Hän köyristyi syvään ja ennenkuin Pavel ehätti häntä estää, kiemurteli hän notkean ruumiinsa väkijoukkoon, kuten korkkiruuvin korkkiin, ja pian kajahti hänen soinnukas äänensä:
"Toverit! Sanotaan että löytyy useita kansakuntia maanpäällä — juutalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja tatarilaisia. Minä en usko sitä. Mutta väitän että löytyy ainoastaan kaksi kansakuntaa, kaksi leppymätöntä ihmissukua — rikkaat ja köyhät. Ihmiset pukeutuvat eritavalla ja puhelevat eritavalla; mutta katsokaa rikasta ranskalaista, rikasta saksalaista, tahi rikasta englantilaista, ja saattepa nähdä että he ovat kaikki tatarilaisten tapaisia työmiehiä kohdellessa — rutto heidät syököön!"
Väkijoukko purskahti nauruun.
"Toiselta puolen me näemme ranskalaisia työmiehiä, tatarilaisia työmiehiä, ja kaikki he viettävät samaa koiran elämää, kuin me, venäläiset työmiehet."
Enemmän ja enemmän yhtyi työmiehiä ryhmään, toinen toisensa jälkeen pakkausivat he sivukaduille, hiljaa, kohoten varpailleen ja kurottaen kaulojansa. Andrei kohotti äänensä:
"Muiden maiden työmiehet ovat jo oppineet tämän yksinkertaisen totuuden, ja tänäpäivänä, tänä kirkkaana toukokuun ensi päivänä, veljestyvät vieraiden kansojen työmiehet toistensa kanssa. He jättävät työnsä ja menevät ulos kaduille katselemaan itseänsä, mittailemaan ääretöntä voimaansa. Tänä päivänä lyöpi kaikkien työmiesten valtimo samalla kertaa; sillä kaikkien kansojen sydämet ovat valaistut työväen mahtavalla voimalla; kaikki sydämet tykyttävät veljeyttä, ja jokainen heistä on valmis antamaan elämänsä taistelussa kaikkien onnellisuudeksi, kaikille vapauden ja totuuden eteen — toverit!"
"Poliisi!" huusi yksi.
Valtakadulta ilmestyi neljä ratsastavaa poliisia ruoskat pystyssä, ratsastaen suoraan väkijoukkoon.
"Hajotkaa!"