"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!
Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"
Miehet juoksivat punaista lippua kohti, hurraata huutaen; sitte yhtyen toisiin, marssivat he eteenpäin, huutonsa hukkuessa vallankumouksen voimakkaaseen lauluun.
Äiti oli kuullut tämän laulun jo ennen. Sitä oli monasti laulettu hillityillä äänillä; ja vähävenäläinen oli usein sitä vihellellyt. Mutta nyt näytti hänestä että hän ensi kerran kuuli tämän kutsun, yhdistymään taisteluun.
"Me riennämme pelottomin mielin,
Kärsiviin veljihimme yhtymään."
Laulu kaikui, syleillen ja hyväillen ihmisiä. Jonkun peljästyneet ja samalla innostuneet kasvot liikkuivat aivan äidin rinnalla ja vapiseva ääni puhui, nyyhkyttäen:
"Mitä! Minne menet?"
Äiti sekaantui, pysäyttämättä kulkuaan:
"Antakaa hänen mennä! Älkää peljätkö! Älkää tulko levottomaksi! Minä itse olin ensin myös peloissani. Oma poika on etumaisena — hän joka kantaa lippua — hän on minun poikani."
Sizov ilmestyi hänen sivulleen. Hän tempasi hatun käteensä ja heiluttaen sitä tahdin mukaan, virkkoi: "He marssivat julkisesti, vai mitä, äiti? Vieläpä laulun kanssa! Mikä laulu?"
"Tsaarin armeijaan sotilaita puuttuu,
Antakaa tok' hälle omat poikanne —"