Neljäntenä päivänä, aikaisin aamulla, ilmestyivät Sofia ja hän Nikolain eteen kuljeksivina kaupustelioina, puettuina kuluneisiin karttuunileninkeihin, tuohikontit selässä ja kepit kädessä. Tämä puku vähensi Sofian pituutta ja antoi yhä päättävämmän ilmeen hänen kalpeille kasvoilleen.
"Sinä näytät siltä kuin jos koko elämäsi olisit elänyt luostarissa," huomautti Nikolai, hyvästellessään sisartansa ja puristaen hänen kättänsä lämpimästi. Äiti puolestaan huomasi heidän tyyneytensä toisiaan kohtaan. Hänestä tuntui vaikealta siihen tottua. Ei suuteloita, eikä lemmen ja ystävyyden huudahduksia ollut heidän välillään; mutta he esiintyivät niin uskollisina toisilleen, niin eroamattomina ystävyksinä. Äiti oli tottunut näkemään kuinka ihmiset suutelivat toisiaan ja lausuivat paljon koreita sanoja, mutta kumminkin purivat toisiaan kuten nälkäiset koirat.
Naiset kulkivat kadulle vaieten, pääsivät pian avonaiselle maantielle, ja astelivat vieretysten leveätä, kulunutta tietä myöten kaksinkertaisen koivurivin välitse.
Miehet riveissä
"Eikö teitä väsytä?" kysyi äiti.
"Luuletteko etten ole paljon kävellyt? Tämä on kaikki vanhaa läksyä minulle."
Iloisin mielin, aivan kuin olisi kertonut joitakin ihania lapsuuden muistelmia, alkoi Sofia jutella äidille vallankumouksellisesta työstä. Hänen oli täytynyt elää valenimellä, käyttää vääriä papereita, pukeutua mitä erilaisimpiin pukuihin välttääksensä nuuskioita, hän oli kantanut satoja ja satoja puntia kiellettyjä kirjoja useimpiin kaupunkeihin, järjestänyt pakoretkiä maanpakoon tuomituille tovereille ja saattanut heitä ulkomaille. Hänellä oli ollut kirjapaino omassa huoneustossaan, ja kun santarmit saivat siitä hajun nenäänsä ja tulivat nuuskimaan, onnistui hän minuutin ajalla ennen heidän sisälle tuloaan pukeutua palvelustytön pukuun ja puikkia tiehensä kyökin kautta, kun hänen vieraansa astuivat sisälle. Hän kohtasi heidät portilla. Ilman päällystakkia, karttuuniliina päässä ja öljykannu kädessä kulki hän kaupungin päästä toiseen, kovassa talvipakkasessa. Toisen kerran taas oli hän juuri saapunut vieraaseen kaupunkiin tervehtimään ystäviänsä. Kun hän jo kohosi portaita ylös, huomasi hän että etsimistä toimitettiin paraikaa hänen ystäviensä luona. Kääntyä takaisin oli liian myöhää. Ilman silmänräpäyksen arvelua soitti hän vastapäätä olevaa kelloa alemmassa kerroksessa, ja astui sisälle tuntemattomien ihmisten luo kapsäkki kainalossa. Hän selitti avonaisesti missä pulassa hän oli.
"Saatte ilmaista minut santarmeille, jos haluatte; mutta en luule että sen teette", virkkoi hän luottavasti.
Talonväki olivat suuresti peloissaan, eivätkä nukkuneet koko yönä. Joka minuutti odottivat he santarmien koputtavan ovelle. Kuitenkaan eivät he halunneet häntä ilmaista, jos olisivat tulleet etsimään, ja seuraavana aamuna nauroivat he kaikki yhdessä makeasti santarmeilleen.
Kerran oli hän pukeutunut nunnaksi ja matkusti samassa rautatien junassa, vieläpä samassa osastossa ja istui samalla penkillä vakoojan kanssa, joka etsi häntä. Sissi kerskasi taitoansa, ja uskoi hänelle miten hän oli järjestänyt kiinnioton. Hän oli vakuutettu uhrinsa olevan samassa junassa, toisessa luokassa, mutta joka pysäkillä tuli hän takaisin, virkkoen: "En näe häntä missään. Hän lienee mennyt levolle! Heidän elämänsä on yhtä raskasta kuin meidänkin."