"Nuuskija näkyy seisovan portin pielustalla — meidän täytyy saada tuo suuri joukko sanomalehtiä hävitetyksi jonnekin, huomiota herättämättä. Emme voi piilottaa niitä minnekään sisällä, sillä luulen heidän tulevan tänne uudelleen tänä iltana. En tahdo että teidät vangitaan. Sentähden, huolimatta hukkaan menneestä työstä, täytyy meidän se polttaa."
"Mitkä?"
"Koko kapsäkin sisältö."
Vihdoin ymmärsi äiti ja, kesken suruansa, peitti ylpeyden hymy hänen kasvonsa.
"Se on tyhjä — ei yhtä lehtiä jälellä." Ja vähitellen kasvavalla vilkkaudella kertoi hän kuinka hän oli ne jaellut niiden talonpoikien kesken, jotka olivat osoittaneet myötätuntoisuutta Rybinille, heti kun hänet oli viety pois.
Nikolai kuunteli, ensin kylmästi, sitte kummastuksella ja huudahti vihdoin, kesken hänen puheensa:
"Sepä suuremmoista! Oh, Nilovna! Tiedättekö" — änkytti hän, ja puristaen Nilovnan kättä, huudahti hän tyynesti: "Te aivan liikutatte minun sydäntäni luottamuksellanne kansaan, luottamuksellanne asiamme voittoon. Teidän sielunne on niin hyvä. Silminnähtävästi alkavat talonpoikamme herätä. Ja sehän on aivan luonnollista. Meillä pitäisi olla ihan erityistä väkeä kylissä. Kun ajattelen koko laajaa kansaa! Meillä ei ole tarpeeksi väkeä missään. Elämä vaatii satoja käsiä lisää."
"Jospa vaan Pasha ja Andriusha pääsisivät vapaaksi!" virkkoi äiti hiljaa. Nikolai katsahti häneen ja painoi päänsä alas.
"Näettekös, Nilovna, teistä tuntuu se vaikealta, mutta sanon sen kumminkin — tunnen Pavelin hyvin; hän ei suostu lähtemään vankilasta. Hän haluaa päästä oikeuden eteen. Hän haluaa kohota täyteen mittaansa, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä. Eikä hänen tarvitsekaan. Hän kyllä pelastuu Siperiasta."
Äiti huokasi ja vastasi hiljaa: