"Minä taas ihmettelen häntä, mutta en rakasta häntä. Hän on semmoinen kuiva ja tasainen, joskus lempeä; mutta hänessä ei ole mitään inhimillistä. Tulkaa, erotkaamme. Älkää menkö Ludmillan luokse, jos luulette että vakooja on jälissänne."
"Kyllä, kyllä", virkkoi äiti.
Mutta Sasha vielä lisäsi: "Älkää suinkaan menkö, vaan tulkaa siinä tapauksessa minun luokseni. Hyvästi, toistaiseksi."
Äiti huusi hänelle hyvästiä vielä jälkeensä. Muutaman minuutin päästä istui hän aivan kohmettuneena vilusta Ludmillan pienessä huoneessa uunin edessä. Ludmilla alkoi lukea Pavelin puhetta, ensin hitaasti, mutta sitte kumartui hän lähemmä ja lähemmä paperien ylitse, heittäen nopeasti aina poislukemansa lehden. Lopetettuansa nousi hän, oikasi itsensä ja käveli äidin luokse.
"Se on oivallinen. Juuri sellaisesta pidän; mutta kirjoitus on rummun pärinää hautasaatolle ja rumpali on voimakas mies."
Hän mietiskeli hetkisen, painaen päänsä alas.
"En halunnut puhua kanssanne pojastanne, en ole koskaan kohdannut häntä, enkä halua surullisia keskusteluaineita. Tiedän kyllä miltä tuntuu kun likeisin omainen menee maanpakoon. Mutta halusin sanoa teille kuitenkin, että poikanne täytyy olla erinomainen mies. Hän on nuori — se on selvää — mutta hänellä on jalo sydän. Täytyy tuntua hyvältä ja hirmuiselta omata sellainen poika."
"Niin, se tuntuu hyvältä. Eikä se enää tunnu hirmuiselta."
Ludmilla järjesteli pehmoisesti kammattua tukkaansa ja huokasi hiljakseen. Kepeä, lämpöinen varjo leikitteli hänen poskillaan, hillityn hymyn varjo.
"Me aiomme tämän painaa. Autatteko minua siinä?"