"Oi, olen niin peloissani, niin kovin peloissani."
"Et tarvitse peljätä", virkkoi vähävenäläinen. "Se ei auttaisi meitä ollenkaan."
"Etkä ole edes laittanut samovaaria kuntoon", huomautti Pavel.
"Näetkös, en voinut noilta kirjoilta — en koko aikana — minä olin —"
Pavel ja vähävenäläinen purskahtivat nauruun ja se helpotti äitiä. Pavel keräili muutamia kirjoja, ja kantoi ne ulos pihamaalle kätkeäksensä, jolla välin vähävenäläinen alkoi valmistaa teetä.
"Ei tässä ole mitään kammottavaa, äiti. Kansalle on ainoastaan häpeäksi tehdä sellaista turhanaikaista työtä. Aikuiset miehet, harmaaseen sarkaan puetut, sapelit sivuilla, kannukset jaloissa, tulevat suurella melulla kaivamaan ylös ja etsimään joka paikan. He katsovat sängyn alle, ja kiipeevät ylös ullakolle, ja jos talossa on kellari, hamuilevat he sielläkin. Hämähäkin verkot tarttuvat heidän naamaansa, ja he puhisevat ja ähkävät. He ovat harmissaan, noloina ja väsyneinä. Senpä vuoksi he teeskentelevät itsensä hyvin pahoiksi ja suuttuneiksi meihin. Se on likaista työtä, ja he ymmärtävät sen, tietysti he sen tekevät! Kerran mylläsivät he minun asunnossa kaikki ylös alasin, ja puikkivat tipotiehensä noloilla nenin, siinä kaikki. Toisella kertaa veivät he minun mukanansa. He pistivät minut vankeuteen, ja minä olin siellä neljä kuukautta heidän parissaan. Sitä istuu ja istuu, ja sitte käsketään pois, viedään kadulle sotilaiden seuraamana ja tehdään muutamia kysymyksiä. He ovat tyhmää väkeä, ja puhuvat päättömiä, epäselviä asioita. Kun he ovat tehneet kaikki voitavansa kanssanne, käskevät sotilaiden viedä teidän takaisin vankeuteen. Siten kuljettavat he teitä milloin sinne milloin tänne — heidän täytyy tehdä jotakin palkkansa edestä. Ja sitte päästävät he teidät menemään. Siinä kaikki."
"Kuinka, Andriusha, sinä osaatkin puhua!" huudahti äiti ehdottomasti.
Polvistuen teekeittiön edessä, puhalsi hän huolellisesti piippuun; mutta äkkiä käänsi hän kasvonsa, jotka olivat punaiset ponnistuksesta, hänen puoleensa, ja silittäen pitkiä viiksiänsä molemmin käsin, kysyi hän: "Ja kuinka minä sitte puhun?"
"Aivan kuin ei kukaan koskaan olisi tehnyt sinulle vääryyttä."
Hän nousi ylös, lähestyi äitiä ja virkkoi päätänsä pudistaen: "Löytyykö yhtä vääryyttä kärsimätöntä sielua koko avarassa maailmassa? Mutta minä olen kärsinyt niin paljon, että olen menettänyt vääryyksistä loukatun mielen. Mitä on tehtävä, jos ihmiset eivät voi menetellä toisin? Vääryydet, joista kärsin paraikaa, estävät minua suuressa mitassa työssäni. Niitä on mahdotonta karttaa. Mutta turhaa on pysähtyä ja ruveta niihin huomiotansa lainaamaan, se on ainoastaan ajan hukkaa. Sellainen elämä? Ennen saatoin joskus vihastua, mutta silloin mietin itsekseni: kaikkialla näen ihmisiä särjettyine sydämineen. Näytti siltä kuin jokainen olisi peljännyt, että naapurinsa äimää häntä, ja siten koetti hän päästä naapurinsa edelle ja iski häntä ensin. Sellaista on elämä, äiti hyvä."