"Tämä on siis mies, jota Pavel ja hänen ystävänsä ovat loukanneet", ajatteli hän.
"Minä panen teidät kiinni, herra Andrei Anisimov Nahodka."
"Minkä vuoksi?" kysyi Vähävenäläinen tyyneesti.
"Sanon sen teille perästä päin!" Vastasi upseeri halveksivalla tyyneydellä, ja kääntyen Vlasovin puoleen, huudahti hän: "Osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"
"Ei", vastasi Pavel.
"En kysynyt teiltä!" virkkoi upseeri kuivan kylmästi, ja jatkoi:
"Vastatkaa, vanha vaimo, osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"
Äiti tunsi vastustamatonta vihaa tätä miestä kohtaan. Äkkivapistus valtasi hänet, aivan kuin hän olisi hypännyt kylmään veteen. Hän oikasi itsensä, arpensa kävi purppuraiseksi ja otsansa kutistui matalaksi.
"Älkää mahtailko!" virkkoi hän, ojentaen kätensä häntä kohti. "Olette vielä aivan nuori; ette tiedä mitä kurjuus ja suru ovat —"
"Rauhoitu, äiti!" keskeytti Pavel.
"Tällaisissa asioissa, äiti, pitää teidän ottaa sydämmenne hampaitten väliin, ja pitää sitä siellä tiukasti", virkkoi vähävenäläinen.