Hän halusi syleillä häntä ja itkeä hänen tähtensä; mutta tuolla seisoi upseeri, vahtien häntä ilkein katsein. Hänen huulensa vapisivat ja viiksensä värähtelivät. Äidin mielestä näytti kuin olisi upseeri odottanut hänen kyyneleitään, valituksiaan ja rukouksiaan. Ponnistaen viimeiset voimansa koetti hän sanoa niin vähän kuin mahdollista; hän puristi poikansa kättä, ja henkeänsä pidättäen lausui hiljaa, matalalla äänellä: "Hyvästi, Pasha. Otitko mukaasi kaikki mitä tarvitset?"
"Kaikkityyni. Älä murehdi!"
"Kristus olkoon kanssasi!"
Osalliseksi liitetty
Kun poliisi oli vienyt Pavelin pois, istuutui äiti alas penkille ja alkoi hiljalleen itkeä, sulkien silmänsä. Hän nojasi päätään seinää vastaan, kuten miesvainajansa tapana oli, heittäen päänsä taapäin. Tuskan ja loukatun tunteen painosta itki hän omaa voimattomuuttaan, itki kauan, vienosti ja lauhkeasti, ammentaen kaikki tuskat loukatusta sydämestään pois nyyhkytyksien kanssa. Ja hänen edessään väikkyi, aivan kuin ikuisena tahrapilkkuna, keltaiset kasvot ohkaisine viiksineen, ja kiero katse kiinnitettynä häneen ilkeällä mielihyvällä. Tunteellisuus ja katkeruus kiertyivät sisäkkäin hänen rinnassansa kuten langat kerältä; loukkaantumisen ja katkeruuden tunne niitä kohtaan, jotka eroittavat pojan äidistänsä sentähden että hän etsii totuutta.
Oli kylmä; sade rapisi ikkunoita vastaan; jotakin tuntui hiipivän seinää myöten. Hän ajatteli että hän kuuli harmaiden, raskaiden olentojen astelevan vahtien talon ympärillä, leveine, punasine kasvoineen, silmättöminä ja pitkin käsivarsin. Hänestä näytti että hän melkein kuuli heidän kannuksensa helinän.
"Toivon että olisivat minut vieneet!" ajatteli hän.
Vihellys kuului, kutsuen väkeä työhön. Tällä kertaa kuului se hyvin matalalta, epäselvältä ja epämääräiseltä. Ovi aukeni ja Rybin astui sisään. Hän pysähtyi hänen eteensä, pyyhkien vesipisaria pois parrastansa.
"He sieppasivat hänet pois, niinkö?" kysyi hän.
"Niin tekivät, koirat!" vastasi äiti huoaten.