"En tiedä. Mitä, vangittiinko muitakin, paitsi Pavelia?" huudahti hän.
"Hän oli neljäskymmenes yhdeksäs!" lisäsi Jegor Ivanovitch kylmästi. "Ja saatamme odottaa ainakin kymmentä muuta, lisäksi! Tämä herra tässä, esimerkiksi."
"Niin, minä myös!" virkkoi Samoilov kolkosti.
Nilovna tunsi mielensä kevyemmäksi.
"Hän ei ole siellä yksin", mietti hän.
Kun hän oli pukenut itsensä, astui hän huoneesen ja virkkoi hymyillen rohkaisevasti: "Luulen etteivät he pidätä heitä kauan aikaa, koska ovat vanginneet niin monta."
"Olette oikeassa," lisäsi Jegor Ivanovitch; "mutta jos me onnistumme sekoittamaan tämän sopan, saatamme heidät näyttämään aivan houkkioilta. Näin on asian laita, kuomaseni. Nähkääs jos me lakkaamme nyt jakelemasta salattua kirjallisuutta tehtaaseen, ottavat santarmit sellaisen valitettavan puutteen ehdottomasti huomioonsa, ja käyttäisivät sitä aseena Pavelia ja hänen tovereitaan kohtaan vankeudessa."
"Kuinka niin? Kuinka voisivat he sen tehdä?" huudahti äiti pelästyneenä.
"Se on itsestään selvä", virkkoi Jegor Ivanovitch hiljaisella äänellä. "Joskus santarmitkin ajattelevat oikein. Ajatelkaapa vain! Pavel oli täällä, silloin oli kyllin kirjoja, kyllin lentolehtiä; nyt on Pavel poissa, ja poissa ovat kirjat sekä lentolehdet. Siis: Pavel jakoi kirjat? Aha! Sitte he alkavat syömään heitä ihka elävinä. Nuo santarmit rakastavat suuresti tehdä sellaisen lopun miehestä, että hänestä tuskin jää muuta jälelle kuin liikuttava muisto."
"Näen sen, tajuan sen", virkkoi äiti innolla. "Oi, jumala! Mitä nyt on tehtävä?"