Makár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi sataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat sammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla, viisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana, liikkumattomana piirinä.
— Hei hevot, hei! — huudahti heille lempeästi Makár ja taputti kämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun, sanoen: — Jo on aika käydä maata. — Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe nurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.
Minua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla ilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan haamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa vastaan, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta, ja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.
Mutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa olivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alla tipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita…
Sade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä kauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle, vanhan Taneli sotilaan tyttärelle.
Mutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä voinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa…
ARHIPPA VAARI JA LENJKA
Lauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrän siimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj virran nopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa juuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa, ahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa vastaan tuskin erottikaan näitä kahta repaleisia ja kutistunutta olentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vaan oli, toinen isompi, toinen pienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja pölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen kanssa.
Arhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin kapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa, töyrän ja virran välitse, torkkuva Lenjka, pienikasvuinen, hieveröinen, makasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika näytti kiverällä oksalla: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta kelopuusta, jonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet mukanaan ja heittäneet rannan hiekalle.
Kyynäspäähänsä nojaten vaari katseli toiselle rannalle, johon päivä paistoi täydeltä terältä, ja jota niukasti reunaili moniahta harva pajupensas. Muutamassa kohti pisti näkyville lautan tumma laita. Siellä näytti niin alakuloiselta ja autiolta. Harmaa maantie eteni joen rannasta kauas aron sisimpiin; se oli niin säälimättömän suora ja kuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen niin alakuloiseksi.