Poika liikahti ja loi suuret siniset silmänsä häneen. Jotain epälapsellisen vakavata ja miettiväistä oli noissa silmissä, jotka näyttivät tavallista suuremmilta hänen laihoissa, rokon-arpisissa kasvoissaan. Nenä oli terävä, ja hienot, verettömät huulet olivat helteestä ja aron ahavasta halkeamissa.
— Joko tulee? — kysäisi hän ja, suojellen kädellään silmiänsä, vilkaisi virtaan, joka tuossa niin välinpitämättömästi kimalteli auringon säteissä.
— Ei tule vielä. Tuolla se vaan seisoo. Mitäpäs se tänne lähtisi? Kun ei kukaan kutsu, niin paikoillaanhan se pysyy, — vastasi Arhippa verkalleen, yhä edelleen silitellen pojan päätä.
Lenjka keikautti päätään, ties miksi, ja oikaisihe hiekalle. Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti.
— Jos osais uida, niin lähtis uimaan, — virkkoi Lenjka, tähystellen joelle. Hänen äänensä oli omituisen kumea ja ilmettä vailla.
— Kovin on vuolas tämä virta. Ei meidän puolella sellaisia ole. Miksikäs se tuolla lailla väreilee? Juoksee, niinkuin pelkäisi myöhästyvänsä.
Nureilla mielin käänsi Lenjka päänsä toisaanne.
— Mutta tiedätkös mitä? — sanoi vaari, hetkisen mietittyänsä. — Päästetäänpäs vyöt auki ja sidotaan ne yhteen. Minä kiinnitän toisen pään jalkaasi, mene sitten uimaan… — Kylläpäs keksit! Luuletko sinä, ett'ei virta vie sinuakin? Hukutaan vielä kumpikin.
— Minä meinasin, että noin rannemmalla vain… Mutta kyllä se virta sittenkin vie! Katsos, mitenkä puskeekaan kovasti… Entäs keväällä sitten, kun se alkaa tulvia! Sitten se vasta… Niityillekin se tuhot tekee. Ja niittyjä, näethän, — ei ääriä näy!
Lenjkan ei tehnyt mieli puhua, eikä hän vaarille vastannutkaan. Hän otti maasta kuivan savikokkareen ja jauhoi sen hyppysissään tomuksi, vakavan ja miettiväisen näköisenä. Vaari katseli häntä ajatuksissaan, silmiään siristellen.