Hän nousi ilpoisen elävänä Lenjkan eteen ja peitti taaksensa kasakan ja vaarin ja kaikki, mitä ympärillä oli… Hänen parkunsa alkoi jälleen selvästi kuulua hänen korvissansa, ja niin näytti pojasta, kuin putoilisi maahan kirkkaita kyynelpisaroita, kätkien häneltä koko maailman ja täyttäen hänen rintansa haikealla kylmyydellä…
Tässä melkein tajuttomassa tilassa hän tuli vaarinsa perästä kunnantuvalle, kuuli siellä kumeata pauhua, josta hän ei osannut eikä tahtonutkaan ottaa selvää. Hän näki, kuinka vaarin repusta kaadettiin leipäpalaset isolle pöydälle, ja kuuli niitten pehmoisesti putoilevan pöydälle… Niitten yli kumartui sitten monta päätä korkeissa lakeissa. Päät ja lakit olivat pörhöisiä ja synkännäköisiä. Siinä ne heiluivat hämyssä ja näyttivät niin kamalan uhkaavilta… Sitten kuului vaari käheästi jupisevan jotain, ja äkkiä hän alkoi pyörähdellä parinkymmenen rotevan miehen käsissä.
— Syyttä, suotta, rakkaat ristityt!… Viaton olen minä, sen näkee
Jumala, — huusi vaari räikeästi.
Lenjka purskahti itkemään ja vaipui lattialle.
Sitten he tulivat hänenkin luokseen, nostivat hänet, panivat lavitsalle istumaan ja kopeloivat kaikki ryysyt, joilla hänen hieveröinen ruumiinsa oli verhottu. Sitten he kaikki yht'äkkiä pysähtyivät.
Lenjkalta takertui itku kurkkuun, niinkuin olisi se käynyt siellä suurelle kerälle, joka pyrki salpaamaan henkeä. Vaiennut oli vaarin epäselvä jupina, tauonnut oli kovaääninen humu, niinkuin olisi ken sen ulos viskannut.
— Houriihan se Danilovna, perhanan ämmä! paukautti joku, niinkuin olisi paiskannut Lenjkaa korvalle syvällä, äreällä äänellään.
— Entäs, kun ovat kätkeneet? — huudettiin vastaan vielä äänekkäämmin.
Ja jälleen pauhaamaan nuo syvät äänet.
Lenjkasta tuntui, kuin kaikki nuo äänet hakkaisivat häntä päähän, ja se teki niin kipeätä, että hän meni tainnoksiin, ikäänkuin äkkiä syöstyänsä johonkin mustaan kuoppaan, jonka pohjaton kuilu oli auennut hänen eteensä.