"Huomenissa tuli uudestaan. — Kuka tytön isä? pauhaa hän kuin mikä ukkonen pitkin leiriä. Taneli astui esiin. — Myö mulle tyttösi, maksoi mitä maksoi! Mutta Taneli se sanoa paukautti: Herrat ne vaan kaikkea kaupittelevat, sioista ruveten hamaan omaan-tuntoon, mutta minä olen ollut sodassa Kossuthin kanssa enkä pidä kaupan yhtään mitään! — Pahasti parkaisi silloin vanha herra ja oli vetää miekkansa, mutta samassa pisti joku meidän miehistä palavan taulanpalan ratsun korvaan, ja niin hänet hepo kiidätti pois. Me pantiin teltat kokoon ja siirryttiin muuanne. Kuljetaan tuosta päivä, mitäpä toinenkin — jo saavutti! — Kuulkaa, — huutaa hän, kautta Jumalan ja teidän itsenne minä vannon, että omatunto on minulla puhdas. Tytön kun vaimoksi mulle antanette, niin puolekkain panen teidän kanssanne kaikki, mitä minulla on. Ylen on äijä mulla rikkautta! — Tulena hehkuu mies ja satulassa heiluu kuin merenruoko. Meidän miehet miettimään.
"— 'Mitäs sanot, tytär?' — virkkoi viiksihinsä Taneli.
"— 'Jos naaraskotka korpin pesään pyrähtäisi, mikä hänestä tulisi?' —
Näin kysäisi Radda meiltä.
"Nauramaan ratkes Taneli ja me muut kanssa.
"— 'Hyvin lausuit, tyttäreni! Kuulithan, hospodaari! Hukkaan sulta meni hyvät humalat. Kysy kyyhkysiä; ne ovat taipuvaisempia.'
"Ja niin lähdettiin edelleen.
"Mutta hospodaari sieppasi lakkinsa ja paiskasi sen maahan ja ratsasti pois, ratsasti, niin että maa tömisi. Sellainen oli Radda, kotkaseni.
"Niin. Istutaan sitä sitten kerran yöllä nuotiolla, niin — äkkiä alkaa soittoa kuulua arolta. Sitä soittoa! Veri siitä suonissa kiehahti, ja ihan se niinkuin olis minne maanitellut. Kaikista meistä tuntui kuin tuota soittoa kuullessa tekisi mieli jotain sellaista, jonka perästä ei enää maksa elääkään tai jos eläisi, niin kaiken maailman keisarina eläisi, — sellaista oli se soitto, kotkaseni!
"Se läheni lähenemistään. Ei aikaakaan, niin jo ajaikse pimeästä näkyviin ratsu. Seljässä istuu mies, viulua soitellen, ja tulee meitä kohti. Nuotion ääreen hän pysähtyi, lakkasi soittamasta ja katseli meitä myhäillen.
"— 'Kas, Zobár, sinäkö!' — huusi Taneli iloissansa. Niin, se oli justiin se Loiko Zobár.