Maalainen kuunteli häntä ensin suu auki, kummasteleva ihailu pyöreillä kasvoillaan, mutta huomattuaan tuon retvanan valehtelevan hän maiskautti huuliaan ja rähähti nauramaan. Tshelkash pysyi totisena, salaa myhäillen viiksiinsä.
— Minä tässä kuuntelen ja luulin sinun jo tosiakin puhuvan. Ei, mutta kyllä ennen vanhaan…
— Niin, niin, no, sitähän minäkin justiin, että ennen vanhaan…
— Ole tuossa! — virkkoi toinen kättään huiskauttaen. — Suutariko sinä olet?… tuota noin… vai räätäli!
— Jaa minäkö? — kysäisi Tshelkash vuoroonsa. Hetken mietittyään hän sanoi: — Kalastaja minä olen.
— Vai kalastaja! Ähä! Lähteekö kaloja?
— Mitäs niillä kaloilla? Tämän puolen kalamiehet pyytävät muutakin kuin kalaa. Enemmän vaan noin niin kuin hukkuneita, vanhoja ankkureita, pohjaan painuneita laivoja ja sen semmoista. Meill' on oikein ongetkin sitä mukaa.
— Pötyä… Lienet niitä sellaisia, joista laulussa sanotaan:
Miehet verkkoja viskelee veettömillen rannoillen, aittojen apajoille.
— Oletkos sinä sellaisia miehiä nähnyt? — kysäisi Tshelkash, naurusuin katsellen häntä ja arvellen, että tuo maalainen on koko lailla typerä.