— Minne? Kotipuoleen tietysti.
— No mistäs minä sen tiedän… vaikka käkeilisit Turkinmaalle…
— Turr-rkin maalle! — venäytti maalainen. — Kukas ristitty ihminen sinne lähtisi? Kylläpäs sanoa pöläytit!
— Hölmö sinä olet! — huokasi Tshelkash ja kääntyi jälleen hänestä pois, ja niin hänestä nyt tuntui, ettei hän mokoman miehen kanssa viitsi enää sanaakaan vaihtaa. Siinä oli jotain ärsyttävää, tuossa rotevassa maalaisessa.
Hämärästi, hiljalleen kypsyvä, harmillinen tunne alkoi pulpahdella hänen sisimmissään, estäen häntä kiintymästä ajatuksiinsa ja harkitsemasta ensi yön tehtäviä.
Hölmön nimen saanut talonpoika jupisi jotain itseksensä, salavihkaa heittäen karsaita silmäyksiä paljasjalkaiseen retvanaan. Lystikkäästi paisuivat hänellä posket, suu meni töröön ja siristelevät silmät alkoivat jo melkein liian usein ja hullunkurisesti räpytellä. Hän ei nähtävästi ollut odottanutkaan, että hänen puhelunsa tuon repaleisen viiksiniekan kanssa päättyy niin äkkiä ja niin mieltä pahoittavalla tavalla.
Repaleinen mies ei ollut hänestä enää tietääksensä. Hän istui aatoksissaan, vihellellen ja lyöden laitapylvääsen tahtia paljaalla, likaisella kantapäällään.
Maalaisen teki mieli maksaa hänelle samalla mitalla.
— Kuules sinä, kalamies! Juopotteletkos sinä useinkin? — yritti hän puhua, mutta samassa kääntyi kalamies äkkiä hänen puoleensa ja kysäisi:
— Kuules, lällä! Lähdetkö työhön minun kanssani tänä yönä, vai? Sano joutuun!