Kaapro ryyppäsi ryyppäämistään ja joutui jo siihen tilaan, että kaikki alkoi hänen silmissänsä huojua määränperäisesti, aaltomaisesti. Se tuntui ilkeältä ja rupesi kääntämään mieltä… Hänen kasvoilleen ilmaantui typeränintoisa ilme. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei siitä vaan muuta tullut kuin hassunkurista huulten maiskutusta ja ulinaa. Tshelkash katseli häntä tarkkaavasti, ikäänkuin jotain muistellen. Hän kierteli viiksiänsä ja naurahteli nyt jo synkästi ja häijysti.
Mutta humalainen parku pauhasi edelleen kapakassa. Punapartainen mies nukkui, kyynäspäät pöydällä.
— Lähtäänpäs nyt! — virkkoi Tshelkash nousten pöydästä.
Kaapro yritti nousta, mutta ei jaksanut. Hän päästi pari kolme karkeata sanaa ja rähähti humalaisen mielettömään nauruun.
— Jo pehmeni! — virkkoi Tshelkash istahtaen jälleen tuolille, vastapäätä häntä.
Kaapro nauraa hohotti yhä edelleen, tylsillä silmillään katsellen isäntäänsä. Tämäkin katseli häntä, terävästi ja miettivästi. Hän näki edessään miehen, jonka elämä oli joutunut hänen sudenkäpäliinsä. Hän, Tshelkash, tunsi olevansa kyllin voimakas kääntämään tuon elämän sekä puoleen että toiseen. Hän voi sen taittaa kuin kortin ja voi auttaa sitä asettumaan sen vankkaan, talonpoikaiseen kehykseen. Hänelle tuotti nautintoa se tieto, että hän on toisen herrana, ja hän mietiskeli, ettei tämä maalainen milloinkaan tule tyhjentäneeksi sellaista kalkkia, minkä kohtalo oli hänen, Tshelkashin, tyhjennettäväksi määrännyt… Hänen kävi sekä kateeksi että sääliksi tuo nuori elämä. Hän naurahteli sille, jopa harmistuikin sen puolesta, ajatellessaan, että se vielä kerran saattaa joutua sellaisiin kouriin kuin hänen… Ja lopulta kaikista noista tunteista sulautui yksi ainoa, jossa oli palanen isällistä, holhoavaista. Hänen oli sääli miestä, ja tuo mies oli hänelle tarpeen. Silloin otti Tshelkash häntä kainaloista ja vei hänet, hiljaa lykkien häntä takaapäin polvellaan, ravintolan pihalle, jossa laski hänet maahan, halkopinon siimekseen. Itse hän istahti viereen ja sytytti piippunsa. Kaapro piehtaroi hetken aikaa mörähdellen ja nukkui.
II.
— Oletko valmis? — kysyi Tshelkash puoliääneen Kaaprolta, joka puuhaili airojen kanssa.
— Tuossa paikassa! Tämä hankahan se tässä huojuu. Löiskö sitä lapauttaisi airolla kerran?
— Ei millään muotoa! Ei saa kuulua melua vähintäkään! Paina vaan lujasti käsilläsi, kyllä se koloonsa menee.