Vene kiitämään edelleen ääneti ja puikahdellen laivojen välitse… Ei aikaakaan niin se pääsi irti niiden joukosta, ja nyt aukeni veneessä-olijain eteen meren ulappa, ääretön, valtava, kirkas. Se ulottui siniseen kaukaisuuteen, missä sen sylistä taivasta kohti kohoili pilvivuoria punervansinisiä, keltaisine untuvareunoineen, vihertäviä, samankarvaisia kuin meri ja nuo tukalat, lyijynharmaat pilvet, jotka heittelivät niin tuskallisen raskaita, mieltä ja sydäntä painostavia varjoja. Ne kulkivat verkalleen, perätysten, milloin yhtyen, milloin toistensa edelle ennättäen, sekoittivat värinsä ja muotonsa, nielivät toisiansa ja ilmenivät jälleen uudennäköisinä, mahtavina ja synkkinä. Jotain aavemaista oli tuossa hengettömäin parvien verkkaisessa vaelluksessa. Näytti kuin olisi niitä tuolla meren äärillä loppumattomat laumat, näytti kuin niitä yhä nousisi taivaalle, yhtä kylmäkiskoisesti, jurossa mielessään häijy aikomus: eivät ne enää milloinkaan salli taivaan kimallella unisen meren päällä miljoonilla kultasilmillään, monivärisillä tähdillä, vilkahtelevilla ja surumielisesti paistavilla, eivät enää koskaan herätä yleviä pyyteitä ihmisissä, joille kallista on niitten pyhä ja puhdas loiste.
— Eikös meri ole kaunis? — kysäisi Tshelkash.
— Onhan se! Hirvittää sentään, — vastasi Kaapro vedellen tasaisesti ja lujasti airoilla. Hiljalleen, tuskin kuuluvasti loiskahteli vesi pitkäin airojen vedoista ja kimalteli tuossa mieluisassa sinervässä fosforivalossa.
— Hirvittää! Ämmä, sinä!… — murahti Tshelkash pilkallisesti.
Hän, mies kyynillinen ja varas, hän rakasti merta. Hänen kiihkoisa, ärtynyt, mielenliikutuksia himoitseva luontonsa ei koskaan kyllästynyt katselemaan tuota tummaa laajuutta, mahtavaa, vapaata alaa, jolla ei ääriä ole. Ja mielipahalla hän kuuli moisen vastauksen, kysyttyään sen kauneudesta, joka hänelle oli niin rakas. Hän istui viillellen vettä melallaan ja levollisena katsellen eteenpäin… ja yhä tuonne kauas hän olisi tahtonut kulkea tuota sametinpehmoista pintaa myöten, kulkea kauan aikaa…
Merellä täytti hänet joka kerta laaja, lämmin tunne. Se valtasi koko hänen sielunsa ja hiukan puhdisti sitä jokapäiväisen elämän saastoista. Hän osasi antaa arvon sille, ja hänen teki hyvää huomata olevansa parempi täällä, vetten päällä, vapaassa ilmassa, täällä, missä joka kerta elämän mietelmät menettivät katkeruutensa ja elämä itse arvonsa, öisin käy meren yli hiljainen humina, koska tasaisesti hengittää sen uninen povi… tuo salainen ääni vuodattaa ihmisen sieluun levollisuutta, lempeästi hillitsee siinä pahoja pyyteitä ja herättää siinä suuria mietteitä…
— Entäs missäs ne kompeet on, häh? — kysäisi Kaapro, levottomasti katsellen ympärilleen veneessä.
Tshelkash hätkähti.
— Kompeetko? Täällä ne on perässä.
— Mitäs kompeita ne oikeastaan ovat? — tiedusteli jälleen Kaapro, palanen epäluuloa taaskin äänessään.