— Hyvä Isä kuitenkin! — huokasi Kaapro itkien.
— Kas niin! Pirahdapas vaan! — keskeytti Tshelkash.
Mutta nyt ei Kaapro enää jaksanut hillitä itseänsä. Hän itki, hiljaa nyyhkytellen, niisti nenänsä ja keikkui teljollaan, mutta souti samalla kaikin voimin, huimasti. Nuolena kiiti vene. Jälleen tuli vastaan tummia laivain runkoja, ja väkkäränä pyörähteli vene niitten välisiä kapeita väyliä myöten.
— Kuule nyt! Jos ken mitä kysyy, niin ole vait, jos henkes on sulle kallis! Ymmärrätkös?
— Voi poloisen päiviäni! — huokasi Kaapro toivottomana, vastaukseksi tylyyn käskyyn, ja lisäsi katkerasti: — Mennyttä on mies, mennyttä!
— Älä ulvo! — kuiskasi Tshelkash varoittamalla.
Tämä kuiskaus vei Kaaprolta viimeisenkin harkintakyvyn. Hän tympeytyi, sydämessä jäätävä aavistus uhkaavasta vaarasta. Konemaisesti hän painoi airoja veteen, heittäytyi takanojalleen, nosti ne jälleen ja laski uudestaan veteen, yhtämittaa vain tuijottaen niinisiin virsuihinsa.
Aaltojen uninen loiske kuului niin vihaiselta ja kamalalta. Tuossa jo satama… Sen graniittimuurin takaa kuului ihmisten ääniä, veden loiskinaa, lauluja, kimeitä vihellyksiä.
— Seis! — kuiskasi Tshelkash. — Heitä airot valtaan! Pane kädet muuria vasten! Hiljemmin, hiton korvennettava!
Kaapro kuljetti venettä, haraillen käsillään muurinseinän liukkaita kiviä. Vene liukui ääneti, pyyhkien laidallaan kivelle kasvettunutta limaa.