— Eikä ole!
Kaapro pani parastansa. Rinta läähätti kuin palkeet, ja kädet kouristivat airoja kuni teräsjouset. Vesi kohisi kokassa, ja sininen viiru vanavedessä oli nyt entistä leveämpi. Jo ensi alussa löi Kaapron yltäänsä hikeen, mutta hän souti soutamistaan kaiken hartian väellä. Kahdesti hän oli tänä yönä kestänyt kovan säikäyksen, ja häntä pelotti ajatellessaan, että vielä kolmaskin pitäisi kestää. Yksi oli hänellä enää toivomus: saada loppuun tämä kovan onnen työ, nousta maihin ja paeta sitten tuota miestä, ennenkuin hän tappaa minut tai saattaa tyrmään. Nyt en enää puhu hänelle mitään, mietti Kaapro, en väittele mistään, teen kaikki mitä käsketään, ja jos sitten pääsen hänestä ehjin nahoin irti, niin huomenna heti rukoukset toimitutan Miikkulalle, ihmeittentekijälle… Kaapron rinnasta oli puhkeamaisillaan harras rukous… Mutta hän hillitsi itsensä, puhisi kuin höyrykone, kulmainsa alta silloin tällöin vilkaisten Tshelkashiin.
Toinen istui kuivankalseana, kookkaana, eteenpäin kumarassa, muistuttaen lintua, joka on valmiina pyrähtämään lentoon. Hän katseli haukansilmillään kokan yli ulos pimeyteen, liikutellen petomaisen konkonenänsä sieraimia. Toisella kädellään hän piti lujasti kiinni melasta ja toisella sormieli viiksiänsä, jotka tuontuostakin vavahtivat joka kerta kun myhäys niillä elehti ja vinoon väänsi miehen ohuet huulet. Tshelkash oli tyytyväinen onnistuneeseen tehtäväänsä, tyytyväinen itseensä ja tuohon talonpoikaan, jonka hän oli säikäyttänyt niin pahanpäiväiseksi ja josta nyt oli tullut hänen orjansa. Hän tunsi huomisen huiman hummauksen esimakua. Nyt hän nautti voimistansa ja siitä, että oli saanut tämän nuoren, vereksen maalaisen kokonaan valtaansa. Hän katseli toisen ponnistuksia, ja hänen kävi sääliksi miestä. Hänen teki mielensä rohkaista häntä.
— No! — naurahti hän puhellen hiljaa. — Taisit säikähtää tarpeekses, vai?
— Ei hätää! — huokasi Kaapro ja rykäisi.
— Älähän nyt enää kovin paljoa punkaile. Kun nyt tässä vaan vielä yhdestä paikasta selvittäis… Punallahan nyt…
Kaapro totteli ja lakkasi soutamasta, pyyhki paidanhihalla hikeä kasvoiltaan ja laski airot jälleen veteen.
— Souda hiljaa, ettei vesi pakinaa pitäisi. Yks olis vielä veräjä käytävänä… Hiljaa, hiljaa… Täälläpäin on, veikkonen, pahaa väkeä; ei ne leikkiä ymmärrä, pian aikaa kolauttavat semmoisen kuhmun otsaan, ettes pirahdakaan.
Vene liukui nyt vettä myöten melkein aivan ääneti. Airoista vain tipahteli sinerviä pisaroita, ja joka kerta kun ne meren pintaan putosivat, syntyi siihenkin hetkeksi samanlainen sinervä täplä. Yö kävi yhä pimeämmäksi ja hiljaisemmaksi. Taivas ei enää ollut aaltoilevan meren näköinen. Pilvet olivat parvistansa hajonneet eri haaroille ja vetäneet sen tasaiseen, raskaaseen verhoon, joka oli laskeutunut lähemmäs veden pintaa eikä liikahtanutkaan. Meri oli entistänsä tyynempi ja mustempi, eikä se enää näyttänyt niin avaraltakaan kuin äsken, mutta yhä väkevämmältä tuoksui sen lämmin, suolainen haju.
— Jospa tulis sade! — kuiskasi Tshelkash. — Niin mentäis luijuteltais kuin esiripun takana.