Parin tunnin perästä Tshelkash palasi. Hänen kasvonsa punoittivat, viikset oli uljaasti keikautettu ylöspäin, huulilla leijaili suopean-iloinen hymy. Jalassa oli hänellä pitkävartiset lujat saappaat ja nahkahousut, yllään kurtikka. Hän oli metsämiehen näköinen. Koko hänen pukunsa oli kulunut, mutta lujaa ainetta ja sopi hänelle hyvin. Se teki hänet hartevammaksi, kätkien hänen laihuutensa ja luoden häneen sotilasmaisen ryhdin.
— Nouse pois, vetelys! — virkkoi hän sysäten jalallaan Kaaproa.
Toinen kavahti pystyyn ja, tuntematta unenpöpperössä kumppaliansa, katsoa tuijotti häneen sameilla silmillään. Tshelkash purskahti nauramaan.
— Kappas tuota! — naurahti viimein Kaapro suun täydeltä. — Herra mikä herra!
— Näin se meillä vain käy, kättä kääntäin. Mutta onpas sinua vaan arka mies! Voi sentään! Kuinkas monta kertaa sinä viime yönä yrititkään kuoloa tehdä? Häh! Sanopas!
— Niin no, mutta aatteles itsekin: ensihän kertaa minä sellaisissa!
Vähällä oli, ettei tässä sielu parkaansa paholaiselle pantannut.
— Vieläkö lähtisit uuden kerran, lähtisitkö?
— Jaa ettäkö lähtisin?… Tuota noin… mitenkäs minä sanoisin?…
Mikä siitä lähtis?… Sepä se!
— Entäs kun lähti kaksi vesikaarenkarvaista?
— Kaksiko sataa ruplaa! Ka… Sopishan koettaa…