"Perhana, miten hyvä menestys minulla on naisten luona. Sille voi nauraa itsensä piloille. Minun tarvitsee vain vilkahuttaa silmääni, niin jo on asia valmis. Piru vieköön, ellei se ole totta!"
Hän kohotti valkeat, kullalta loistavilla karvoilla peitetyt käsivartensa sekä läimähytti niillä polviinsa ja katseli meitä niin hauskan hämmästyneillä silmäyksillä, kuin olisi hän itsekin ihmetellyt menestystänsä kauniin sukupuolen luona. Täysinäiset punakat kasvot paistoivat itsetyytyväisestä riemusta ja huulet maiskuttelivat himokkaasti.
Paistaja raapasi äkäsesti uunilapiolla takkakiveä sekä virkahti pilkallisesti:
"Pienten kuusenvesojen nyhtämiseen ei tarvita suurtakaan voimaa, mutta koetahan kerran käydä kiinni oikeaan honkaan…!"
"Onko se tarkoitettu minulle?" kysyi sotamies.
"Kyllä."
"No, mitä sinä tahdot sillä sanoa?"
"En mitään… se johtui vain kiireessä mieleeni."
"He, vuotapas! Mitä sinulla on hampaasi kolossa? Mikä se honka on?"
Paistaja ei vastannut mitään, vaan rupesi innokkaasti häärimään uunin kanssa. Hän heitteli sisään keitetyt rinkilät sekä otti ulos jo paistuneet ja viskeli ne melulla lattialle, jossa poikaset pujottelivat niitä niininauhoihin. Hän näytti tykkänään unhottaneen sekä sotamiehen että keskustelunsa. Mutta sotamies kävi yht'äkkiä kovin levottomaksi. Hän nousi ylös ja meni uunin viereen, missä oli vähältä saada nyhjäyksen rintaansa leipälapion varresta, joka hermostuneesti heilui ilmassa.