"Oikein hyvä."
"Ota esille se sitten."
Aloin lukea N. Kostomarovin "Stenjka Rasinin kapinaa". Ensi alussa ei tämä mainio elämäkerrallinen teos, joka on miltei eepillinen runoelma, näyttänyt miellyttävän parrakasta kuuntelijaani.
"Minkä tähden siinä ei ole keskusteluja?", kysyi hän katsahtaen kirjaan. Kun selitin hänelle, minkä takia, niin hän oikein haukotteli koettaen peittää haukotustaan, mutta siinä hän ei onnistunut ja hämillään sekä anteeksi pyytäen sanoi hän minulle:
"Lue vaan… ei se ollut mitään… sattumalta vaan."
Mutta aina sen mukaan kuin Kostomarovin mestarillinen esitys pääsankarista edistyi ja kun "Wolgan vapauden ruhtinas" astui ilmielävänä esille kirjan sivuilta, aina sen mukaan muuttui koko Konovalovin olemus ja käytös. Alussa hän näytti hiukan kyllästyneeltä ja välinpitämättömältä, mutta vähitellen, aivan huomaamatta, hänen asentonsa kokonaan muuttui. Istuen lavitsalla kumarassa asennossa ja pidellen käsillään polviansa, joita vasten hän nojasi leukaansa siten, että parta peitti hänen jalkansa, katseli hän minua himokkailla, kummallisesti loistavilla silmillä. Hänessä ei ollut nyt jälkeäkään siitä lapsellisesta yksinkertaisuudesta, joka joka kerta aina uudestaan herätti minussa ihmettelyä ja kaikki tuo hänen entinen teeskentelemätön, melkein naisellinen pehmeytensä hänen olemuksessansa, joka niin hyvin sopi yhteen hänen uneksivien, sinisten — mutta nyt palavain tummien silmiensä kanssa — kaikki tämä oli kuin pois pyyhkäisty. Jotakin leijonamaista, tulista oli nyt hänen voimakkaasti jännittyneessä jättiläisvartalossansa. Minä aivan mykistyin nähdessäni hänet ja pysähdyin lukemisessani.
"Lue", sanoi hän hiljaa, mutta pakottomasti.
"Entäs sinä; mitä sinä tarkoitat?"
"Lue", toisti hän suuttumuksen ja pyynnön sekaisella äänellä.
Minä jatkoin katsahtaen vähäväliä häneen ja huomaten, että hän kiihtyi kiihtymistään. Hänestä virtasi jotakin, joka järkytti ja huumasi minua — jotakin kuuman sumun tapaista. Ja niin saavuin minä siihen paikkaan, jossa kuvataan, kuinka Stenjka saatiin kiinni.