"Tule", mörisi rämäkkä basso-ääni. "Mennään pois, kyllä minä häntä vielä myöhemmin kestitsen."
Epätoivoinen, hermostunut korvia repivä juopuneen hoilotus kuului akkunasta sisälle.
"Se on hän", sanoi Konovalov surullisena…
Minä näin ainoastaan pari säärtä, jotka riippuivat alaspäin kadulta akkuna-aukon edessä. Ne riippuivat ja sätkyttelivät kauheasti lyöden kengänkoroilla kiviseinään kuoppia ikäänkuin tukea saavuttaakseen.
"Mennään poo-ois!", melusi basso.
"Hellitä! Älä vedä minua. Anna minun hengittää vähäisen. Hyvästi Sasha.
Hyvästi —". Seurasi kiroiluja, joita ei voi tässä painattaa.
Astuttuani lähemmäksi akkunaa saatoin nähdä Kapitolinan. Hän nojasi käsillään katukäytävän syrjään ja taivutti itsensä alaspäin niin syvään kuin jaksoi voidakseen nähdä leipomon sisälle, ja hänen hajallaan oleva tukkansa riippui sikin sokin olkapäillä ja pään ympärillä. Valkea huivi oli valunut alas toiselle puolelle ja puseron etupuoli oli rikki revitty. Hän oli kauheasti juovuksissa, horjui sinne tänne, — nikottelihe, kiroili ja vinkui hysteerisesti. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja kyyneleitä vuoti runsaasti hänen kovasti punottavia kasvojansa pitkin.
Pitkä miehenroikale seisoi hänen yläpuolellansa hänen ylitseen nojautuneena pitäen toisella kädellänsä kiinni häntä olkapäästä ja toisella talon seinästä sekä karjuen koko ajan: "Mennään poo-ois!"
"Sasha! Sinä olet turmellut minun elämäni, muista se! Ole ikuisesti kirottu, senkin punanaamainen piru. Suokoon Jumala, ett'et tunnin vertaakaan enää saisi nähdä päivän valoa. Minä toivoin niin hartaasti saada parantaa elämääni… ja sinä vaan nauroit minulle, senkin paholainen. No, hyvä on! Tilinpäiväkin vielä kerran koittaa… Ahaa! Sinä piilottaudut! Sinä häpeät, kelvoton. Sasha… kyyhkyläiseni!"
"En minä piilottaudu", sanoi synkkänä Konovalov astuen akkunan luo. "Minä en mene piiloon… ja turhanpäiten sinä…. Hyväähän minä sinulle tarkoitin; hyvin käy — ajattelin, ja sinä aloit vaatia aivan mahdottomuuksia."