"Sa-a-asha! Rakka-a-ani!…"
Saattoi kuulla, että jotakin armottomasti kuristettiin siellä ulkopuolella. Melu eteni, heikkeni heikkenemistään ja hävisi lopuksi kuin ilkeä uni…
Alakuloisina ja masentuneina tästä tapahtumasta, jonka kulku oli niin nopea, Konovalov ja minä katselimme pimeälle kadulle ja saatoimme töin tuskin toipua kaikesta siitä itkusta, ulvonnasta, sadattelusta ja hätähuudosta, joka oli tunkeutunut korvistamme sisään. Minä kuulin yhä katkonaisia ääniä, ja minun oli vaikeata uskoa, että kaikki tämä oli ollut totta. Kauhistuttavan nopeasti oli tämä pieni, mutta painostava murhenäytelmä kulkenut silmiemme ohitse.
"Nyt on kaikki lopussa", sanoi harvinaisen lempeästi Konovalov, luotuaan vielä kerran silmäyksen äänettömään ja ankaran synkkään, pilkkopimeään yöhön.
"Ah kuinka kovasti hän minua…!" jatkoi hän katkerana hetken kuluttua asettuen tavalliseen asentoonsa lavitsalle. "He veivät hänen poliisiasemalle… juopuneena… jonkun heittiön seurassa. Kuinka nopeasti hän oli tehnyt päätöksensä." Hän huokasi syvään, kiipesi alas lavitsalta, istuutui säkille, nojasi päätänsä käsiänsä vastaan huojuttaen sitä edestakaisin ja sanoi hiljaisella äänellä minulle:
"Kerro sinä minulle, Maksim, miten tuo kaikki tapahtui? Minä tarkoitan, selitä, mikä minun osuuteni on ollut kaikessa tässä?"
Minä kerroin. Sanoin hänelle, että ennen kun ryhtyy jotakin tekemään, pitää ymmärtää ja tietää mitä tekee ja pitää ottaa myöskin seuraukset huomioon. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään, ei ajatellut seurauksia — ja sen vuoksi oli hän syypää kaikkeen. Minä olin vihoissani hänelle: Kapitolinan huudot ja voihkina, juopuneen miehen "mennään pois" ja koko tämän tapahtuman inhottava melu kaikui yhä korvissani ja minä en liikoja säästänyt ystävääni.
Hän kuunteli minua pää kallellaan, mutta kun minä lopetin, kohotti hän sen ylös ja minä saatoin huomata hänen kasvoillaan kauhua ja hämmästystä.
"Siinä sitä ollaan!" huudahti hän. "Mainiota! No, entäs nyt! Häh? Mitä minun pitää tehdä hänen hyväksensä. Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssansa?"
Hänen sanojensa äänenpainossa oli niin paljon puhtaasti lapsellista vilpittömyyttä ja syyllisyyden tunnetta tyttöä kohtaan sekä niin paljon avutonta ymmärtämättömyyttä, että minun kävi aivan sääliksi toveriani, ja minä aloin miettiä, että olin ehkä liian ankarasti häntä tuominnut.