— Eihän se semmoinen pohja mitä pidä! Sinilaita kouraan, se olisi toista.
Tshelkash ryhtyi toimeen.
— Älä lorise turhia. Lähtään rahteeriin.
Ja he läksivät rinnan astumaan katua myöten. Tshelkash arvokkaana kuin konsanaankin isäntä, viiksiänsä kierrellen, talonpoika nähtävästi aivan alttiina tottelemaan, mutta sittenkin täynnä epäluuloa ja pelkoa.
— Mikä sun nimes? — kysäisi Tshelkash.
— Kaapro.
He tulivat likaiseen ja savustuneeseen ravintolaan. Tshelkash astui bufetin luo ja tilasi, ainaisen kävijän tuttavallisella äänellä, pullon viinaa, kaalikeittoa, varistettua lihaa ja teetä. Lueteltuaan kaiken tuon hän virkkoi lyhyesti isännälle: "velaksi kaikki", johon toinen vain ääneti nyökäytti päätään. Kaapro tunsi kerrassaan kunnioitusta Tshelkashia kohtaan nähdessään, kuinka suurta arvoa ja luottamusta tuollainen roiston näköinen mies nautti.
— Nyt haukataan ja jutellaan juurtajaksain. Istuhan sinä tässä; minä sillä välin käväisen vähän muualla.
Hän läksi. Kaapro katseli ympärilleen. Ravintola sijaitsi kellarikerroksessa. Kosteata siellä oli ja pimeää. Ilma oli tukahduttavan kitkerä ja raskas, täynnä viinan, tupakan ja tervan hajua. Vastapäätä Kaaproa, toisen pöydän ääressä, istui päihtynyt, punapartainen mies, merimiehen puku päällä, yltäänsä hiilen pölyssä ja tervassa. Yhtämittaa nikotellen hän ulisi jotain laulua, joka oli täynnään katkaistuja sanan mongerruksia, milloin kummallisesti sihiseviä, milloin karahtelevia. Hän ei arvatenkaan ollut venäläinen.
Hänen taakseen oli asettunut kaksi Moldavan tyttöä, repaleisia, mustatukkaisia, jotka hekin vetelivät rämeallä äänellä jotain laulun tapaista, niinkuin päihtyneet konsanaankin.