— Jo pehmeni! — virkkoi Tshelkash istahtaen jälleen tuolille, vastapäätä häntä.
Kaapro nauraa hohotti yhä edelleen, tylsillä silmillään katsellen isäntäänsä. Tämäkin katseli häntä, terävästi ja miettivästi. Hän näki edessään miehen, jonka elämä oli joutunut hänen sudenkäpäliinsä. Hän, Tshelkash, tunsi olevansa kyllin voimakas kääntämään tuon elämän sekä puoleen että toiseen. Hän voi sen taittaa kuin kortin ja voi auttaa sitä asettumaan sen vankkaan, talonpoikaiseen kehykseen. Hänelle tuotti nautintoa se tieto, että hän on toisen herrana, ja hän mietiskeli, ettei tämä maalainen milloinkaan tule tyhjentäneeksi sellaista kalkkia, minkä kohtalo oli hänen, Tshelkashin, tyhjennettäväksi määrännyt… Hänen kävi sekä kateeksi että sääliksi tuo nuori elämä. Hän naurahteli sille, jopa harmistuikin sen puolesta, ajatellessaan, että se vielä kerran saattaa joutua sellaisiin kouriin kuin hänen… Ja lopulta kaikista noista tunteista sulautui yksi ainoa, jossa oli palanen isällistä, holhoavaista. Hänen oli sääli miestä, ja tuo mies oli hänelle tarpeen. Silloin otti Tshelkash häntä kainaloista ja vei hänet, hiljaa lykkien häntä takaapäin polvellaan, ravintolan pihalle, jossa laski hänet maahan, halkopinon siimekseen. Itse hän istahti viereen ja sytytti piippunsa. Kaapro piehtaroi hetken aikaa mörähdellen ja nukkui.
II.
— Oletko valmis? — kysyi Tshelkash puoliääneen Kaaprolta, joka puuhaili airojen kanssa.
— Tuossa paikassa! Tämä hankahan se tässä huojuu. Löiskö sitä lapauttaisi airolla kerran?
— Ei millään muotoa! Ei saa kuulua melua vähintäkään! Paina vaan lujasti käsilläsi, kyllä se koloonsa menee.
Hiljaa he siinä sitten laittelivat kuntoon venettä, joka oli kiinni erään tammikimmeillä lastatun purjelotjan perässä. Ylt'ympärillä oli kokonainen laivasto samanlaisia lotjia sekä turkkilaisia felukoita, osa jo tyhjinään, toiset vielä lastattuina palmu- ja sandelipuilla sekä paksuilla kypressipölkyillä.
Yö oli pimeä. Taivaalla kulki paksuin kerroksin siekalereunaisia pilviä. Meri oli tyyni, tumma ja sakea kuin öljy. Se tuoksui kosteata, suolaista, raikasta hajua, ja se äänteli lempeästi, loiskuen laivan kylkiä ja rantoja vasten ja hiljalleen heilutellen Tshelkashin venettä. Laajalti ulos rannasta kohottelivat meren pinnalla alukset mustia kylkiänsä, sysäten taivaanlakeen teräviä mastojaan, joitten huipuissa välkkyi erivärisiä lyhtyjä. Meri heijasteli lyhtyjen valoja ja välkähteli keltaisin täplin. Ne kimaltelivat kauniisti sen samettisessa rinnassa, joka pehmoisena, himmeän mustana kohoili ja laski niin tasaisesti. Meri nukkui kovasti uupuneen työmiehen tervettä, sikeätä unta.
— Nyt lähtään! — virkkoi Kaapro laskien airot veteen.
— Nyt lähtään! — toisti Tshelkash ja lykkäsi veneen kovalla sysäyksellä lotjain väliseen väylään. Vene kiivaasti kiitämään liukasta pintaa myöten, ja airojen vedoista vesi välkähteli vaaleansinisin fosforisin virein. Pitkänä nauhana kulki tuo vire veneen vanavedessä pehmoisesti kimallellen.