Nyt, kun Tshelkash puheli levollisesti, jopa hyvänsävyisestikin, alkoi
Kaapro, yhä vielä vavisten, pyytää:
— Kuule, päästä sinä minut pois! Päästä, Jumalan nimeen! Laske maihin! Voi kuitenkin! Mennyttä olen minä miestä kerrassaan… Päästä, Herran tähden! Mitäpäs hyötyä sinulla minusta? Enhän minä näihin tällaisiin!… En ole milloinkaan moisissa toimissa ollut… Ihan ensi kertaa… Hyvä Isä! Hukkaanhan minä poloinen joudun! Mitenkä sinä lienet saanutkaan minut maanitelluksi! Jo teit syntiä kun teitkin… Toisen työnnät kadotuksen pätsiin… No on se ammattia tääkin!
— Ammattiako? — kysyi Tshelkash tylysti. — Vai ammattia! No sanohan millaista!
Tshelkashia huvitti toisen säikäys. Hänelle tuotti nautintoa ei ainoastaan Kaapron pelko, vaan sekin ajatus, että hän, Tshelkash, on tuommoinen ankara mies.
— Pimeätä on tämä ammatti… Päästä pois minut!… Eihän minusta mitä!
Eikö niin! Päästä, armas ystävä!
— Ole nyt vait! Ellei sinusta olisi, niin enhän minä olisi sua ottanutkaan. Ymmärrätkö? — No pidä sitten suus kiinni!
— Hyvä Isä kuitenkin! — huokasi Kaapro itkien.
— Kas niin! Pirahdapas vaan! — keskeytti Tshelkash.
Mutta nyt ei Kaapro enää jaksanut hillitä itseänsä. Hän itki, hiljaa nyyhkytellen, niisti nenänsä ja keikkui teljollaan, mutta souti samalla kaikin voimin, huimasti. Nuolena kiiti vene. Jälleen tuli vastaan tummia laivain runkoja, ja väkkäränä pyörähteli vene niitten välisiä kapeita väyliä myöten.
— Kuule nyt! Jos ken mitä kysyy, niin ole vait, jos henkes on sulle kallis! Ymmärrätkös?