— Kuulenhan minä, — virkkoi hän hiljaa.
— Sepä se! Mokomakin mötys… Mene perään nyt, minä soudan. Väsyttää kai sinua!
Konemaisesti muutti Kaapro sijaa. Siirtyessään kokkapuolelle sattui
Tshelkash katsahtamaan häntä kasvoihin ja huomasi hänen horjahtelevan
ja hänen jalkainsa tutisevan. Hänen kävi yhä enemmän sääliksi miestä.
Hän löi Kaaproa olkapäälle.
— No älä ole peloissasi! Kelpo palkan olet ansainnut, ja koreat kaupanpäälliset saat multa. Kelpaisiko viidenkolmatta seteli, häh?
— Minä… en tahdo mitään. Pääsis tästä vaan maihin.
Tshelkash huitaisi kädellään, sylkäisi ja rupesi soutamaan, viskoen airoja kauaksi taakseen lujilla käsillään.
Meri oli herännyt. Se leikitteli pienten laineitten kera, loi niitä näkyviin, koristeli niitä vaahtoisilla heloilla, paiskeli niitä yhteen ja särki ne jälleen hienoksi usvaksi. Vaahto kihahteli sulaessaan ja huokaili — ja kaikki ylt'ympärillä oli täynnä soitannollista huminaa ja loisketta. Tuntui kuin pimeyskin olisi elpynyt.
— No sanopas nyt… — alkoi Tshelkash tarinoida, — nyt kun tulet kotipuoleesi, otat akan, alat maassa möyriä, siementä kylvät, akka sulle synnyttää lapsia kasallisen, leivästä alkaa tulla tiukka, ja niin saat ikäsi kaiken vääntää selkä vääränä… ja lopuksi?… Mitäs siitä oikeastaan lähtee?
— Mitäpäs siitä lähtee! — vastasi toinen ujosti ja vavahdellen, — eihän sitä…
Siellä täällä tempasi tuuli pilviä hajalle, ja silloin niitten lomista siinti palanen sinistä taivasta, pieni tähtönen keskellä, mitäpä kaksikin. Kuviansa nuo tähtöset sitten kurkistelivat leikkivän meren pinnassa, laineilla hyppelehtien… vuoroin katosivat, vuoroin välähtivät jälleen.