— Voi veli hyvä! — huokasi Kaapro, murheellisesti päätään pyöritellen.
Tshelkash seisoi hänen edessään omituisesti hymähdellen, mutta riepu hänen päässään punertui punertumistaan, muuttuen turkkilaisen fetsin näköiseksi.
Satoi kuin saavista. Meri pauhasi yrmeästi, ja aallot pieksivät rantaa.
Nyt ne olivat jo vihoissaan ja raivoisat.
Nuo kaksi olivat hetken aikaa ääneti.
— Hyvästi nyt! — virkkoi Tshelkash kylmästi ja pilkallisesti ja läksi astumaan.
Hän horjui käydessään. Jalat vapisivat, ja päätään hän kannatteli niin omituisessa asennossa, ikäänkuin olisi peljännyt pudottavansa sen.
— Anna anteeksi, veli! — pyysi Kaapro vielä kerran.
— Joutavia! — vastasi Tshelkash kylmästi, astuen edelleen.
Hän kulki horjahdellen ja yhä kannatellen päätään vasemman käden kämmenellä. Oikealla kädellään hän hiljaa hypisteli ruskeita viiksiänsä.
Kaapro katseli kauan aikaa hänen jälkeensä, kunnes toinen oli kokonaan kadonnut sateeseen, jota yhä rankempana valui ohuissa suihkuissa, kietoen aron tiheään, teräksenkarvaiseen usvaan.