Toinen joutui ensi alussa ymmälle ja räpäytti silmiänsä, mutta sitten hän äkkiä purskahti nauramaan.
— Onpas sinua koko velikulta! — huudahti hän ja maasta tuskin kohoten vierähti kömpelösti Tshelkashin luokse, laahaten perässään laukkuansa ja kolisuttaen viikatteen kantaa kiviä vasten. Hän nykäisi sitten Tshelkashia housunlahkeesta ja virkkoi:
— On tainnut mies hummata aika lailla!
— On semmoistakin ollut, nalli, on niinkin! — tunnusti Tshelkash vilpittömästi. Häntä miellytti jo ensi näkemältä tämä roteva, hyväntahtoinen maalainen, jolla oli niin lapselliset, kirkkaat silmät. — Heinänkö teossa olet ollut?
— Kuinkas muuten? Virsta heinää niitettiin, tyhjällä siitä kiitettiin. Huono on tienesti nyt. Väkeä kuin seinää! Justiin tuota nälkäistä väkeä on tupannut joka paikkaan, ja sehän se ne palkat polki niin, ettei maksa yrittääkään. Kubanjilla kuusi riunaa päivässä. On sekin! Mutta ennen vanhaan, kuulehan, kolmin ruplin maksettiin, nelin, viisinkin!…
— Niin, ennen vanhaan!… Ennen vanhaanhan ne löivät kolme ruplaa pöytään, kun vaan saivat nähdä Venäjän miehen. Tässä kymmenisen vuotta sitten minä niinikään pidin sitä samaa ammattia. Tulet stanitsaan… Mistä mies?… Venäjältä!… Siinä ne sua sitten heti silittelemään ja tunnustelemaan ja ihmettelemään… tuoss' on kolme ruplaa, ota! Ja juottavatkin vielä miehen ja syöttävät. Elä ja pidä lystiä niin kauan kuin tykkäät!
Maalainen kuunteli häntä ensin suu auki, kummasteleva ihailu pyöreillä kasvoillaan, mutta huomattuaan tuon retvanan valehtelevan hän maiskautti huuliaan ja rähähti nauramaan. Tshelkash pysyi totisena, salaa myhäillen viiksiinsä.
— Minä tässä kuuntelen ja luulin sinun jo tosiakin puhuvan. Ei, mutta kyllä ennen vanhaan…
— Niin, niin, no, sitähän minäkin justiin, että ennen vanhaan…
— Ole tuossa! — virkkoi toinen kättään huiskauttaen. — Suutariko sinä olet?… tuota noin… vai räätäli!