Mut uljas Haukka pyrähti vielä, kohosi hieman ja ympär' rotkoa katseensa heitti.
Kiven harmaan kylki se vettä tihkui, ja henkeä salpas pimeän rotkon umpea löyhkä.
Viimeiset voimat hän kokosi silloin ja tuskissansa näin parkas, lintu:
"Oi jos vain kerran taivaalle vielä kohota saisin! Ma rintani haavaa vasten silloin mun vihamieheni rutistaisin… Mun hurmeihini hän pakahtuisi!… Oi riemua taiston!"
Mut Käärme mietti: "Lie taivahalla hyv' olla sentään, kun noin hän parkuu!"
Vapaalle linnulle nyt virkkoi Käärme: "Käy rotkon reunaan ja heittäy siitä alas alhoon, lintu! Kenties sua siipes vois vielä kantaa. Edes yhden kerran viel' olla saisit sa ilmain maassa."
Vavahti lintu, huus heikon huudon ja rotkon reunaan jo kynsin liukui kiven niljaa myöten.
Levitti siivet ja täysin rinnoin vetäisi ilmaa, väläytti silmää ja alas vieri.
Kivenä silloin louhesta louheen hän kuiluun syöksyi, ja siivet taittui, ja särkyi sulat.
Ja vuorivirta nyt hänet sieppas, pois huuhtoi veret ja vaahtoon verhos, meren helmaan heitti.