Kuin jalopeurat ne aallot kiljui, ja ääneen tuohon nyt laulu liittyi, satua soittain uljaan linnun. Jo järkkyi paadet, tärisi taivas nyt laulust' tästä:
"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa.
"Niin, urhoin hurjuus — siin' elon taika! Oi, uljas haukka! Sult' taisteluissa vuos veret kuiviin… Mut joutuu aika… sun kuuman veres pisarat iskee säkenten lailla elon synkkään yöhön, ja moni urhea sydän silloin valoa janoo ja vapautta.
"Sa kuolit pois! Mut uljasten urhoin laulelmassa sun kuvas säilyy ja uhkeasti valohon kutsuu ja vapauteen.
"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa!…"
* * * * *
Ääneti on meren kuultava kaukaisuus. Surumielisinä vyörähtelee aallot rannan hiekalle. Ääneti olen minäkin, katsellen Rahimia, joka merelle kertoi Sinihaukan laulun. Kuun säteet kimaltelevat yhä useammissa hopeisissa heitteissä.
Pata alkaa kiehahdella.
Aalloista muuan leikitellen vyöryy rannalle ja kiusoitellen ja kohisten lähenee Rahimia.
— Minnes sinä? Mene tiehes! — huitaisee Rahim kädellään, ja nöyrästi valahtaa aalto mereen jälleen.